Van Gogh – Ikuisuuden porteilla

/ / / / GENRE ENSI-ILTA 08.03.2019 TÄHDET

Julian Schnabelin kuvaus Vincent Van Goghin viimeisistä vuosista sukeltaa turhankin tinkimättömästi taiteilijan mielenmaisemaan

Hieman yllättäen Willem Dafoe sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan kuuluisana kuvataiteilija Vincent Van Goghina. Ei yllättäen siksi, etteikö hän olisi sitä suorituksellaan ansainnut, päinvastoin. Dafoe heittäytyy rooliin täysillä ja sisäistää sen sydänverellään puhumattakaan siitä, kuinka aavemaisesti hän muistuttaa taiteilijasta jälkeen jääneita muotokuvia.

Yllättäen sen vuoksi, että Julian Schnabel on hullu. Tinkimätön, luova hullu, jonka elokuvat ovat koko ajan sukeltaneet syvemmälle taidemuodon kerronnan mahdollisuuksiin lähestyttävyyden kustannuksella. Lyhyesti sanottuna: Van Gogh – Ikuisuuden porteilla on vaikea elokuva. Kertoohan siitä jo sekin, että suomennokseen on pitänyt saada alkuperäisestä tittelistä puuttunut taiteilijan nimi tarkentamaan mistä on kyse. Olihan toissavuoden Loving Vincent toki iso taide-elokuvahitti Suomen mittapuulla, joten ei ole mitään vikaa siinä, että uusikin taiteilijakuvaus haluaa samastua siihen.

Rehellisesti sanottuna on kuitenkin vaikea kuvitella, että uutuudesta tulisi samanlainen yli 33 000 katsojaa keräävä indiehitti. Ja se on harmi.

Van Gogh – Ikuisuuden porteilla on nimittäin kaikessa ärsyttävyydessäänkin harvinaisen kiehtova taiteilijakuvaus. Alussa jopa pyörryttävä käsivarakamera ennemmin työntää ulos tarinasta kuin menee iholle, ja kun se asettuu kyljelleen makaamaan taiteilijan jalkoihin, tekee mieli huutaa ääneen: ”Oikeesti?!”

Mutta jotenkin ihmeellisesti elokuva voittaa puolelleen, vaikka Schnabel tekisi mitä – kuten taiteilijan näön heiketessä laittaisi kuvaan myös katsojan kokemusta häiritseviä suodattimia. Ennen kaikkea elokuvan puolesta puhuu taiteilijan elämän mysteerin vahvuus ja sen tukena Dafoen vimmainen roolisuoritus.

Pahimmillaan Van Gogh – Ikuisuuden porteilla on selvääkin selkeämmin taideprojekti: se tuntuu koostuvan uutta rahoitusta odottaneista katkelmista, ja se kuhisee tunnettujen, valtavirtamenestystä saaneiden indietähtien cameorooleja. Parhaimmillaan teennäisyys kääntyy voimaksi, joka saa toivomaan, että Schnabelin totuudekseen valitsemat, urbaaneiksi legendoiksi ja suoranaisiksi huijauksiksi osoittautuneet sivujuonteet taiteilijan elämästä ja tuotannosta sittenkin pitäisivät paikkansa.

Suuri yleisö tuntee Van Goghin viimeisinä vuosinaan suosiman Etelä-Ranskan maisemat romanttisen kauniina taiteilijan värikkäiden töiden perusteella. Elokuva osoittaa ne aikakauden mukaisesti kylmiksi, köyhiksi ja suvaitsemattomiksi – varsinkin suhteessa mielenterveysongelmista kärsivään ulkopuoliseen. Siksi lempeät väläykset kohtaamisista Rupert Friendin esittämän Theo-veljen kanssa ovat suorastaan sydäntäsärkeviä.

Dafoen aikaisemmat Oscar-ehdokkuudet ovat tulleet sivuosista, vaikka hänen roolinsa ovat kannatelleet ainakin Shadow of the Vampirea ja The Florida Projectia. Nyt hän sentään sai tuhoon tuomitun tunnustuksen pääosasta.