Denis Villeneuve oli jo arvostettu ohjaaja 2010-luvun alkupuoliskolla, mutta kun hän vuoden 2015 Sicarion jälkeen sai peräperää ohjattavakseen sellaiset Oscar-tyrkyt ja niin yleisöjen kuin kriitikoiden arvostamat elokuvat kuin Arrival ja Blade Runner 2049, ei ollut ihme, ettei hänellä enää ollut aikaa Sicarion jatko-osalle.
Kun yleisön silminä miehisen toiminnan keskellä toiminut Emily Blunt jäi myös pois jatkotarinasta, tuntui Sicario 2 jo etukäteen tuhoon tuomitulta. Villeneuven tilalle astui kuitenkin jo aikaisemmin räyhää gansteritoimintaa ohjannut Stefano Sollima. Edellisen osan kyynistä poliittisesti ohjattua väkivaltaa jaelleet Benicio Del Toro ja Josh Brolin – etenkin Del Toro – osoittivat pystyvänsä kannattelemaan elokuvaa harteillaan kahteen pekkaankin.
Niinpä Sicario 2: Soldado, alkuperäiseltä nimeltään Sicario: Day of the Soldado, osoittautui yhdeksi parhaista jatko-osista pitkään aikaan.
Marvel-elokuvien yhteydessä jatko-osan käsite on hämärä, sillä periaatteessa kaikki MCU-elokuvat ovat kytköksissä toisiinsa ja niiden sankareiden tarinat jatkuvat muiden hahmojen nimikkoelokuvissa kuin sarjakuvissa niiden kulta-aikaan, ennen 1990-luvun ahneuden aiheuttamaa tuhoa. Mutta koska Ant-Man and the Wasp jatkaa Ant-Manissa (2015) esiteltyjä teemoja, vaikka onkin suoraa jatkumoa Captain America: Civil Warille (2016), se täyttää jatko-osan kriteerit.
Käytännössä tarina on sama kuin Ant-Manissa, paitsi että nyt kutistamisen ja normaaliin kokoon palauttamisen kanssa leikkimisellä mittasuhdeskaalassa mennään myös suurentamisen suuntaan. Huh tätä mielikuvituksen lentoa!
Rehellisyyden nimissä: Ant-Man and the Wasp on yhtä hauska ja kekseliäs kuin ensimmäinen elokuva. Ongelma vain on, että se ei tunnu enää samalla tavalla raikkaan uudelta. MCU-mittakaavassa se on silti mukava poikkeus, kun ongelmat ovat arkisempia kuin kosmiset maailmankaikkeuden tuhoa hautovat uhat. Ai niin, onhan se jatkoa myös Avengers: Infinity Warin galaktisille tuhotarinoille…
