Vanha kapinallinen – 80-vuotias Vanessa Redgrave on edelleen ärhäkkä

Joskus joku määrittelee kohtalosi etukäteen. Mutta harvemmin ison yleisön edessä.
– Hyvät naiset ja herrat, tänään on syntynyt suuri näyttelijätär. Laertesilla on tytär, julisti Sir Laurence Olivier Old Vic -teatterin lavalla kesken Hamlet-näytelmää, jossa hän esiintyi Vanessa Redgraven isän kanssa tasan 80 vuotta sitten.

Vanessa Redgrave itse nauraa tarinalle.
– Niin Larry ja Vivien [Leigh] ainakin kertoivat äidilleni. Hänen oli tarkoitus näytellä Ofeliaa, mutta ei raskauden takia voinut. En tiedä, saattaahan se olla tottakin. On se ainakin hyvä tarina!

Ilman Olivierin julistustakin on vaikea kuvitella hänelle muunlaista elämää. Vanessa Redgrave syntyi näyttelijäsukuun samoin kuin veljensä Corin ja siskonsa Lynn – jonka kanssa hän vuonna 1967 kilpaili Oscarista. Eipä hän alaa ole vältellytkään: vuosien varrella hän on ollut lyhyesti naimisissa brittiohjaaja Tony Richardsonin kanssa, hän on deittaillut Timothy Daltonia ja vuonna 2006 hän meni naimisiin pitkäaikaisen rakastettunsa Francon Neron kanssa. He tapasivat Camelotin kuvauksissa, jossa he esittivät – yllätys yllätys – Guineverea ja Lancelotia.

Tarvitaan silti muutakin kuin perhesiteitä, jotta tulisi Tennessee Williamsin suulla nimetyksi ”Aikamme suurimmaksi näyttelijättäreksi” ja saisi nauttia yli kuusi vuosikymmentä kattavasta urasta.

Redgrave nousi tunnettuuteen Royal Shakespeare Company -ryhmässä 1960-luvun alussa. Hänen ensimmäinen valkokangasroolinsa Karel Reiszin elokuvassa Morgan – toivoton tapaus johti kaikkiin mahdollisiin palkintoehdokkuuksiin. Sittemmin hänet on nähty Michelangelo Antonionin Blowupissa ja Ken Russellin kohutuissa elokuvissa (joissa hän on esittänyt muun muassa seksuaalisesti tukahdutettua kyttyräselkänunnaa) ja niin edelleen. Pelkästään tunnetuimpien elokuvien lista veisi sivuja.

Redgrave ei silti ole tyypillinen PR-koulutettu näyttelijä. Hän suhtautuu toimittajiin epäillen ja puhuu mieluummin terrorismin vastaisen sodan seurauksista kuin uusimmasta työstään. Kohdatessamme Cannesissa Redgrave on kuitenkin yllättävän hyvällä tuulella. Ehkä siksi, että kyseessä on erikoistilaisuus: yhden hänen suosikkinsa, Talo jalavan varjossa -elokuvan 25-vuotisjuhla.

– En olekaan nähnyt sitä sen jälkeen, kun tulimme tänne Emma Thompsonin, Anthony Hopkinsin ja James Wilbyn kanssa. Meistä oli hienoa, että Talo jalavan varjossa avasi filmijuhlat. Olimme niin ylpeitä ollessamme osa Mechant-Ivory-älykköryhmän tähtiyksilöitä. On hienoa olla täällä taas. Olen näiden 25 vuoden aikana kerännyt melkoisesti lisää viisautta, koska en pelkää pitää silmiäni ja korviani auki. Luulen siksi osaavani arvostaa sitä nyt vieläkin enemmän. Hyvän elokuvanhan ei pitäisi vanhentua, eikö?

Elokuvan suosikkiasema on helppo ymmärtää. E.M. Fosterin klassikkoromaaniin perustuva Talo jalavan varjossa on edelleen ohjaaja James Ivoryn ja tuottaja Ismail Merchantin luoman yhtiön parhaimmistoa. Jälkimmäisen kuolemaan vuonna 2005 asti kaksi määrittelivät uusiksi brittiläisyyden merkityksen. Vaikka kumpikaan heistä ei oikeastaan ollut britti.

– Se on paras näkemäni elokuva tietystä hetkestä englantilaisesta sosiaalihistoriasta. Ja sen loivat amerikkalaisohjaaja, intialaistuottaja ja saksanjuutalainen kirjailija!

Niin, usein unohdetaan, että kuuluisa duo oli oikeastaan trio. Vaikka monet pitävät Talo jalavan varjossa -menestystä käsikirjoittaja Ruth Prawer Jhabvalan ansiona, hän ei koskaan päässyt Ranskaan.

– Ruth ei olisi koskaan viihtynyt täällä, Redgrave toteaa, – Kuvauspaikallakin hänellä oli epämukavaa, hän pelkäsi koko ajan kompastuvansa johonkin johtoon tai vastaavaan. Hän kirjoitti hienon tarinan, sillä itselleen valehteleminen ja silmien sulkeminen siltä miksi tekee tiettyjä asioita tietyllä tavalla ei ole muuttunut yhtään. Sillä on suuri merkitys miksi [Redgraven hahmo] rouva Wilcox valitsee Emman hahmon mökin saajaksi. Hän antaa osan englantilaisesta menneisyydestä puolisaksalaisen hoitoon. Se oli iso askel. Nykyään kaikki Lontooseen virtaava ja jonnekin katoava rahaa kuuluu ihmisille kaikkialla maailmassa. Jos tutkii jotain osoitetta, niin ihme on, jos sen omistaja on englantilainen.

Redgrave ei tosiaan valikoi sanojaan, kun puhutaan politiikasta tai sosiaalisista aiheista. Yläluokkaisen käytöksen ja vain brittien hallitseman täydellisen valkoisen asustuksen ei pidä antaa hämätä – Redgrave ei koskaan ole ollut Hollywoodin rakastama herkkä englantilaisruusunen. Koskaan se ei ole ollut selvempää kuin vuonna 1978 hänen ottaessaan vastaan ensimmäisen (ja viidestä muusta ehdokkuudesta huolimatta toistaiseksi ainoan) Oscar-patsaansa sivuosastaan Muistojeni Juliassa.

Tunnettu Palestiinan vapautusjärjestön kannattaja kehui palkintopuheessaan ihmisiä, jotka eivät olleet antaneet ”pienen ziionistihuligaanijoukon uhkailujen säikyttää itseään” ja lupasi jatkaa taistelua antisemitismiä ja fasismia vastaan. Ei ole mikään yllätys, että hänelle buuattiin ensimmäisen lauseen jälkeen. Yleensähän voittajat vain kiittävät vanhempiaan.

Redgrave myöntää avoimesti, että tuo pieni hetki muutti hänen uransa ikiajoiksi. Tuoreen menestyksen loisteesta hän joutui käytännössä mustalle listalle. Mutta hän ei valita.

– Jokaisen taiteilijan pitäisi olla vallankumouksellinen. Tietysti se on pitemmän päälle rasittavaa. Minut tiedetään poliittisesti kärkkääksi, joten kaikki haluavat puhua siitä. Sen puheen jälkeen minut leimattiin antisemitistiseksi, ja ehkä nyt muotoilisin sanani eri tavalla. Mutta en todellakaan kadu sitä.

Kylmä vastaanotto ei hillinnyt hänen aktivismiaan. Päin vastoin: vuosien varrella Redgrave on kampanjoinut Irakin sotaa vastaan, perustanut veljensä kanssa ihmisoikeuksiin keskittyvän puolueen ja toiminut Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä. Mutta vaikka moiset toimet eivät ole kovin harvinaisia aktiivisten julkimoiden piirissä, Redgraven mielipiteet onnistuvat pörhistyttämään höyheniä. Ehkä koska hän ei koskaan ole tyytynyt vain yhteen aiheeseen.

– Aina edellytetään, että pitäisi valita puolensa. En halua rajoittaa itseäni, en usko, että voi olla yhtä mutta ei toista, toteaa Redgrave, joka elää kuten opettaa: hän on todennäköisesti ollut Työväen vallankumouspuolueen ainut syvästi uskonnollinen jäsen.

Siinä missä monet luopuvat aktivismistaan heti asuntolainan saatuaan, Redgrave ei tunnu muutamaa ryppyä tai hieman hauraampaa ääntä lukuunottamatta muuttuneen.

– Enkö? Anna kun kerron: molekyylini eivät olleet tällaiset aikaisemmin, hän nauraa, ja pahoittelee heti perään. – Anteeksi, olen hupsu. Totuus on, että muutumme joka päivä, joka tunti. Vaikka ei sitlä tuntuisikaan. Mutta niin kauan kuin elämme ja olemme aktiivisia, se on ainut millä on merkitystä.

Onko siinä syy sille, ettei hän ole koskaan lopettanut työn tekoa? Hän saattaa olla tammikuun lopussa 80-vuotias, mutta ei mene vuottakaan ilman hänen kasvojaan jossain mediassa, oli kyseessä sitten arvostettu draama kuten Foxcather, romanttinen komedia kuten Rakkauskirjeita Julialle tai tv-sarja kuten BBC:n Kutsukaa kätilö.

– Kaikilla on niin kiire tehdä vaikka mitä nykyään. Osa on hienoa, osa kamalaa. Elokuvien ja näytelmien tekemisestä vastaavat yhä useammin markkinoijat ja pr-ihmiset, jotka haluavat kertoa ihmisille kuinka ajatella. Minä arvostan tilaisuuksia kuunnella muita ihmisiä. Ihmiset ovat kaikista tärkeimpiä ja elokuvien pitäisi auttaa ymmärtämään heidän outoja piirteitään.

Erotessamme Redgrave hymyilee ilkikurisesti, enkä voi olla ajattelematta Hurjapäät-elokuvan klassista dialogia, kun Marlon Brandon hahmolta kysytään mitä vastaan hän kapinoi. ”Mitä sinulla on tarjolla?” hän vastaa.