Lepakkomiehen uusi tuleminen vaati vuosia sekä niin näyttelijöiden kuin tekijöiden vaihdoksia.

Tuskin kukaan osasi arvata, miten toukokuussa 1977 ensi-iltaan saapunut Tähtien sota tulisi pureutumaan katsojiensa sydämiin. Tuskin kukaan osasi myöskään arvata, miten vaikeaa tuon alkuperäisversion näkemisestä myöhemmin tulisi.

Benedetta Carlini on oikea ihminen. Vuonna 1661 kuolleen italialaisen mystikon ja pescialaisen luostarin abbedissan elämää ja intiimiä suhdetta toiseen naiseen kuvaillaan Judith C. Brownin kirjassa Immodest Acts: The Life of a Lesbian Nun in Renaissance Italy. Samaista kirjaa kantoi Paul Verhoeven Cannesin lehdistötilaisuudessa, jossa hän kertoi sen perusteella tekemästään Benedettasta. Jututimme sen jälkeen nimihahmoa näyttelevää Virgininie Efiraa.

Kun puhelimen toisesta päästä kuuluu ”Hannele”, äänestä ei voi erehtyä.

Vuonna 2005 julkaistu Hostel ja samoihin aikoihin teattereissa pyörineet Saw-elokuvat loivat uuden kauhulajityypin: kidutuspornon. Hetken aikaa tuntui siltä, että yleisö suorastaan janosi tällaisia yliampuvia kauhutuotoksia, joissa mässäiltiin verellä ja inhoilla tapahtumilla. Leffastudiot luonnollisesti reagoivat asiaan ja laittoivatkin useita työn alla olevia tuotoksia uusiksi ihan vain siksi, että uskoivat niiden tuottavan enemmän taaloja.

Usein kuvitellaan, että ohjaajat tekevät elokuvia toivoen saavansa palkintoja, omaisuutta ja maailmanlaajuista tunnettuutta. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin vain yhdestä asiasta: oman äidin miellyttämisestä. ”Halusin tehdä elokuvan, josta äitini voisi pitää. Olen tehnyt niin monta, joista hän ei pidä yhtään”, Pablo Larrain paljasti Venetsiassa esitellessään Spencer-elokuvaa, oma näkemystään prinsessa Dianasta. Larrain on jo saanut tunnustusta kiitos elokuvien kuten Jackie ja Neruda ja monia palkintojakin. Omaisuudesta emme osaa sanoa mitään. Mutta eipä sillä ole väliäkään, sillä välillä äidin mielipide on tärkeintä. Ehkä se on miehinen juttu.

Elokuvien sensuroimattomat Unrated-versiot on tarkoitettu niille katsojille, jotka eivät vähästä hätkähdä. Unrated-lisämainintaa on valitettavasti viime vuosina väärinkäytetty rankasti, mutta kaikki tämän artikkelin leffat kuuluvat siihen aitoon ja alkuperäiseen ”sensuroimaton versio” -muottiin.

Matthew Vaughnin kaksi edellistäkin elokuvaa sijoittuvat salaisen Kingsman-organisaation maailmaan, mutta ne tapahtuvat nykyajassa. The King’s Manissa hän täydentää niiden tarinaa kertomalla, kuinka järjestö sai alkunsa. Episodi jututti tarinan keskiössä olevaa kolmea brittitähteä, idean maailmaa puolustavasta organisaatiosta saavaa aristokraattia näyttelevää Ralph Fiennesiä, tämän poikaa esittävää Harris Dickinsonia sekä agenttien avustajaksi päivittyvää kodinhoitajaa, Gemma Artertonia.

Kun elokuva on liian väkivaltainen, kauhistuttava, paljaspintainen tai liian härskeillä vitseillä varustettu, joudutaan sitä leikkaamaan hyväksytyn ikärajan saamiseksi. Rankempien leffojen ystäville on kuitenkin olemassa Unrated-julkaisuja, joissa ovat kaikki nuo sensuroidut hetket paikoillaan.

Vaikka elokuvan nimi ja synopsis ovat koko maailmassa samoja, näemme me eurooppalaiset silloin tällöin leffat hyvin erilaisina versiona kuin lätäkön toisella puolella olevat silmäparit. Usein emme vain tiedä sitä.

Moni suomalainenkin tuntee vuonna 1961 ilmestyneen West Side Story -musikaalielokuvan. Kaikki eivät kuitenkaan ole tietoisia siitä, että se aloitti matkansa maailmanlaajuiseksi klassikoksi Broadway-teatterikadulla vuonna 1957. Siitä on tullut amerikkalaisen kulttuurin symboli, joka on kuitenkin sovitettavissa erilaisiin ympäristöihin ja aikakausiin kaikkialla maailmassa. Nyt Steven Spielberg kertoo, miksi aika oli kypsä uudelle elokuvaversiolle alkuperäisestä musikaalista.

Voisi kuvitella, että Taksikuskin käsikirjoittaja voisi sen jälkeen lähinnä lepäillä laakereillaan. Paul Schrader ei tehnyt niin. Hän teki käsikirjoitukset elokuviin Moskiittorannikko ja Kristuksen viimeinen kiusaus, oli mukana kirjoittamassa Kuin raivo härkä -hittiä ja ohjasi elokuvat American Gigolo ja Kissaihmisiä. Silti hän tuntuu jotenkin aliarvostetulta, ja mieluummin pilkataan sellaisia outouksia kuin Canyons, jossa nähtiin Lindsay Lohan ja pornotähti James Deen. Ensimmäisen (!) Oscar-ehdokkuutensa hän sai vuoden 2019 First Reformed -elokuvasta.

Unohda suosiolla kaikki mitä luulit tietäväsi 1960-luvun Lontoosta. Unohda Mary Quant ja hänen hotpants-shortsinsa, unohda Carnaby Street, Twiggy ja A Hard Day’s Night –elokuva. Edgar Wright on nimittäin selvästi päättänyt pilata kaikkien suosikkimuistot. Sen hän tekee Venetsian elokuvajuhlilla esittelemällään Last Night in Soho -elokuvallaan, jota hän itse kutsuu ”synkäksi rakkauskirjeeksi Soholle”. Se rontti.