Syksyisillä Venetsian elokuvajuhlilla Paul Verhoeven puhui uuden Benedetta-elokuvansa ensi-illassa sen aiheuttamasta kohusta.
– En ymmärrä kuinka minua voidaan syyttää rienaamisesta, kun kaikki elokuvassani on tapahtunut oikeasti. Voi tietysti olla sitä mieltä, että nämä kaksi naista tekivät väärin. Mutta se ei tarkoita, etteikö se olisi tapahtunut!
– Minun kuvitellaan keksineen kaikki kohtaukset, vaikka elokuvan taustalla oleva kirja perustuu heidän todistuksiinsa. He kertoivat heitä kuulustelleille miehille mitä olivat tehneet. Yksityiskohtaisesti. Kukaan ei vain ollut kuullut siitä, koska naisten välistä seksiä ei pidetty todellisena.
On silti helppo uskoa, että Verhoeven olisi myös ilahtunut monissa maissa heränneistä protesteista. Hän on aiheuttanut kuohuntaa jo vuosia, puhutaan sitten vuoden 1980 Nuoria haaveita -elokuvasta, joka järkytti hollantilaisyleisöä, Basic Instinctistä tai Showgirlsistä. Viimeksi mainitusta ranskalaisohjaaja Jacques Rivette vitsaili: ”Kaikkien Verhoevenin elokuvien tapaan se on epämiellyttävä. Hänen filosofiansa mukaan se kertoo selviytymisestä kusipäiden kansoittamassa maailmassa.”
Benedettan päärooliin valittu, Venetsiassa jury-velvollisuuksiakin hoitanut Virginie Efira ei nähnyt siinä ongelmaa.
– Showgirls on ihana, vaikka jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että tuleeko minusta yksi niistä näyttelijättäristä harrastamassa naurettavaa seksiä uima-altaassa, hän nauraa.
– Verhoevenin elokuvissa seksi on aina ylilöytyä. Itse asiassa Benedettan seksikohtaukset eivät ole ollenkaan seksikkäitä. Mutta jos joku on eri mieltä, antaa palaa. Nauttikaa pois.
Ennen Benedettaa sinua on nähnyt paljon kevyemmässä materiaalissa, pois lukien Verhoevenin edellinen elokuva Elle, jossa myös esitit moniulotteista hahmoa.
Sen vuoksi tiesinkin mitä häneltä voi odottaa. Olen katsonut hänen elokuviaan 15-vuotiaasta, muistan edelleen Basic Instinctin. Se teki vaikutuksen, koska sen naiset olivat tietoisia ruumiistaan, mutta seksi ei määritellyt heitä. Pidin siitä, miten Paulin ura Amerikassa eteni. Hänen elokuvansa olivat helposti lähestyttäviä mutta myös provosoivia keskustelun herättäjiä.
Suostuin Benedettaan jo ennen kuin luin käsikirjoituksen. Ehkä se oli tapani kiittää siitä, mitä hän oli minulle antanut. Hän on aina yrittänyt rohkaista yleisöään avoimuuteen, myös seksin suhteen. Totuus on, että harva ohjaaja osaa lähestyä sitä luontevasti.
Cannesissa ihmiset reagoivat eri tavoin niihin kohtauksiin ja pyhän hahmon käyttämiseen seksileluna. Jopa kriitikot hihittivät hermostuneesti. Niissä on jotain hauskaa.
Verhoeven rakastaa liioittelua, muistathan Showgirlsin? Paul sanoi heti alkuun, että elokuvassa on seksikohtauksia. ”Ei haittaa”, vastasin. ”Naisten kanssa.” ”Ei haittaa.” Se oli kiinnostavaa, koska siihen aikaan naisen seksuaalisuutta ei ymmärretty lainkaan. Kahden naisen välistä suhdetta ei pystytty kuvittelemaankaan. Lesbot olivat näkymättömiä heille, yleensä naisen kropan piti olla näkymätön, häivytetty uskonnon ja politiikan maailmoista. Kuten vähän nykyäänkin, etenkin kirkossa. Edelleen pitäisi hävetä.
Paul on äärettömän älykäs ohjaaja. Kaikki eivät näe sitä hänen ironiansa takaa. Benedettassa kaikki on yhtä aikaa totta ja ylilöytyä. Hän käsittelee tärkeitä, vakavia aiheita: kuka oikeasti omistaa naisen ruumiin, hänen elämänsä, oikeutensa. Samaan aikaan hän saa räjähtämään nauruun.
Ranskassa korostit esitysten jälkeen, etteivät monet elokuvantekijät ole kiinnostuneita seksuaalisuuden kielestä.
Kun ohjaajien kanssa yleensä puhuu käsikirjoituksesta, he sanovat: ”Joo, ja sitten he harrastavat seksiä.” Siinä kaikki. Verhoeven on erilainen, hän paneutuu siihen vakavasti. Hän kuvailee tarkkaan miltä se näyttää ja mitä kohtaus oikeasti edustaa.
Tärkeintä oli, että tunsimme olomme mukaviksi ja kuvauspaikka oli iloinen. Daphne [Patakia] ja minä nauroimme, että kahden sellaisen kuvauspäivän jälkeen näyttelijätär harvoin kiittää ohjaajaa kokemuksesta. Kun nyt näen sen valkokankaalla, olen itsekin utelias. Koska siellä ei oikeasti ole minä ja minun elämäni. Se on koe.
Valmistauduitko rooliin myös fyysisesti? Benedetta näyttää hyvin modernilta.
Huomasin itsessäni tiettyä odotuksiin mukautumista. Itsestäni on mukava nähdä elokuvissa erilaisia ihmisiä ja vartaloita; kroppia, jotka poikkeavat yleisistä kauneuskäsitteistä. Mutta teoria ja käytäntö ovat eri asioita, ja mitä tein, kun sain kuulla roolista? Yritin laihduttaa.
Uskon oikeasti onnelliseen elämään missä tahansa kropassa, joka meillä on. Paul ei oikeastaan välittänyt aikakaudelle uskollisuudesta, oliko minulla meikkiä tai minkä väriset hiukseni olivat. En tiedä hakiko hän tietoisesti viitteitä nykyaikaan, mutta silti tein sen typerän yrityksen. Juoksin ja tein kyykkyjä, vaikka kukaan ei ollut pyytänyt. Loppujen lopuksi kroppaani ei edes kiinnitetä niin paljon huomiota. Bartolomea on tässä seksiobjekti, ei Benedetta.
Benedetta väitti nähneensä Jeesuksen näyssä. Kaikki eivät häntä uskoneet, mutta se antoi hänelle hetkeksi valtaa.
Verhoevenin elokuvissa naiset yleensä elävät ”miehisessä” ympäristössä. He tuntevat säännöt, mutta oppivat selviytymään, saamaan jalansijaa ja kiipeämään niitä hemmetin sosiaalisia tikkaita. Käsikirjoitusta lukiessani mietin, kuka kumma tämän on keksinyt. Mutta se olikin faktaa! Siihen aikaan naisilla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: avioliitto tai luostari.
Mystikkona hän oikeasti voisi saavuttaa valtaa, kunnioitusta, jopa mainetta. Se on kiinnostavaa, koska kun Benedetta lopulta koki ruumiinsa voimat, hän oletti Jumalan olevan sen takana – hän rinnasti intiimin suhteen uskonnolliseen kokemukseen. Kirjaa lukiessa yksi asia on selvää: Benedetta oli todennäköisesti skitsofreenikko. Hän ei oikeastaan valehdellut kertoessaan näyistään. Manipuloivat ihmiset eivät usein miellä itseään sellaisiksi, ja kun uskoo johonkin niin vahvasti, sen vakuuttaa itselleen todeksi.
Hänen motivaatioitaan ei oikeasti ymmärrä. Samaa voisi sanoa seuraavasta roolistasi Madeleine Collinsissa. Näyttelet naista, jolla on kaksi kotia ja kaksi perhettä, jotka eivät tiedä toisistaan.
Kun olin nuorempi ja vasta aloittanut elokuvien teon, minulle tarjottiin vain komedioita. Itsenäisiä naisia, vahvoja mutta haavoittuvaisia – aina samanlaisia. Nyt Benedettan jälkeen esitän vain hulluja naisia.
En pidä hahmojeni motivaatioiden selittämisestä, koska usein en tiedä, miksi teen tiettyjä juttuja. Madeleine on kiinnostava, koska yleensä kaksoiselämää viettävät miehet. Kaikesta huolimatta pidän siitä, että hän taistelee vapautensa puolesta, onhan meidät kasvatettu jatkuvan syyllistämisen kulttuurissa. Siinä mielessä hän muistuttaa Benedettaa. Näyttelijän uralla jossain vaiheessa kaikki hahmot alkavat keskustella keskenään.
Verhoevenin elokuva on puhuttanut ympäri maailmaa. Voisiko tämä olla sinulle uusi läpimurto?
Vitsailin siitä, kun ensi-ilta siirtyi siirtymistään. Meidän piti olla Cannesissa aikoja sitten, mutta ensin Paulilla oli terveyshuolia, sitten pandemia hankaloitti kaikkea. Sanoin, ettei se minua häirinnyt, pidän anonymiteetistäni. Ja rehellisesti sanoen Benedettan lopulta päästyä teattereihin ei siitä mitään käsikirjoitustulvaa syntynyt. Odotellaan vielä kuukausi. (naurua)
Läpimurtoni taisi olla Victoria [2016]. Aluksi kukaan ei huomannut sitä, olimme Cannesin sivusarjoissa. Sitten aloin saada muita tarjouksia. Pitäisi lopultakin kiittää ohjaajaa. Ei niin, että olisin valittanut, vaikka suurin osa ranskalaisista komedioista – ja niitä on paljon – on huonoja. Roolimallini oli Drew Barrymore. Hänkin pysytteli komedioissa, mutta onnistui aina löytämään jotain kiinnostavaa hahmoistaan. Päätin lähestyä uraani samalla tavalla, sillä tosiasia oli, että aloitin Belgian televisiossa, eikä tv-näyttelijöillä kymmenen vuotta sitten ollut asiaa elokuviin. Olin vain yksi blondi juontaja vetämässä versiota Idolsista. Sellaisesta imagosta on vaikea päästä eroon. Mutta katsoin Adam Sandlerin, Jim Carreyn ja Robin Williamsin elokuvia ihmetellen, miten hyviä he olivat vakavammissa rooleissaan.
Kun Verhoeven valitsi minut, ajattelin: ”Voi paska, olen ulkomailla tuntematon, ei minulla ole Léa Seydoux’n tai Marion Cotillardin uraa”. Mutta tehdessäni nyt mitä tahansa uutta elokuvaa, ajattelin: ”Vedin Benedettan pääroolin. Mitä tahansa tässä teenkin, selviän kyllä.”
Joskus pieni skandaalinpoikanen auttaa.
Skandaali? En muista mitään skandaalia. Se oli niin pientä, että sitä tuskin huomasi. (naurua)
Ranskassa kukaan ei hermostunut. En kyllä tiennyt mitä odottaa, sillä yhteiskuntamme voi olla arvaamaton. 30 vuotta sitten ihmiset protestoivat Kristuksen viimeisen kiusauksen näytöksissä. Ehkä jopa katoliset ovat lopultakin oppineet jotain?
Olisihan tietysti kiva olla seuraava Bond. Mutta nykyään voi tulla kuuluisaksi tekemättä elokuvia Yhdysvalloissa. Siksi olen iloinen Ranskassa työskentelemisestä. Meillä on hyvä systeemi ja riippumaton elokuva voi hyvin. Sitä paitsi joutuisin opettelemaan kunnollista englantia. Kukaan ei ikinä palkkaisi minua tällä aksentilla. Kun yritän vitsailla täällä, muut juryn jäsenet vain tuijottava minua ilmeettöminä.
Teksti Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Filmikamari
