Kauhun paholainen on vuonna 1988 ilmestynyt kauhuelokuva, jonka ohjasi muun muassa Terminator – tuhoajan ja Jurassic Park -elokuvien huikeista erikoistehosteista vastannut Stan Winston.
Winstonia pyydettiin alunperin ottamaan vastuulleen vain Kauhun paholaisen hirviötehosteet, mutta ohjaajan paikalle intoileva tehostenikkari näki elokuvan mahdollisuutena päästä vihdoin toteuttamaan ensimmäinen ohjaustyönsä.
Ilmestymisensä jälkeen elokuvan nimi on aiheuttanut hämmennystä, koska alun perin leffa oli nimeltään Vengeance: The Demon, josta suomenkielinen nimikin on peräisin. Sittemmin englanninkieliseksi nimeksi on vakiintunut Pumpkinhead, jota tv-elokuviksi päätyneet jatko-osat ovat myös käyttäneet.
Kauhun paholainen kertoo tarinan pientä kauppaa syrjäseudulla pyörittävästä Ed Hurleysta (Lance Henriksen), jonka poika kuolee tapaturmaisesti kaupunkilaisten nuorten kurvailessa maastopyörillään. Nuorena poikana Ed näki demonihirviön murhatöissä perheensä pellolla. Paikallisen legendan mukaan kyseinen paholainen tappoi kostoksi erään paikallisen väärintekijän, joten surun murtama isä tarttuu tuumasta toimeen.
Ed etsii käsiinsä paikallisen noidan, joka osaa loihtia esiin tämän koston demonin – tai “Kurpitsaisen”, joksi paikalliset lapset sitä nimittävät. Koston paholainen pääsee valloilleen ja lähtee surmaamaan kaupunkilaisia nuoria, jotka olivat syypäitä tai osallisia Edin pojan kuolemaan.
Kauhun paholainen ei valitettavasti ole mikään unohdettu mestariteos, kuten vaikkapa yliluonnollisen kauhun muistettavimmat työt kuten Halloween tai Painajainen Elm Streetillä, mutta se lähestyy aihealuettaan ja genreä mielestäni mielenkiintoisella tavalla.
Genrestä poikkeavaa kauhua
Halloween – naamioiden yön Michael Myers jatkaa kuin riivattuna murhatöitään, jotka hän aloitti nuorena poikana. Myersin on tarkoitus symboloida puhdasta, järjetöntä pahuutta. Vasta jatko-osassa paljastuu, että Myers on Laurie Stroden (Jamie Lee Curtis) veli.
Evil Dead – kauhun riivaamat -elokuvassa Bruce Campbell ja kumppanit saavat kokea metsässä asuvan ilkikurisen pahuuden, joka on yhtä lailla vailla järkeä ja sen kummempaa tarkoitusta. “Se” haluaa vain piruilla, aiheuttaa kaaosta, kipua ja hämmennystä ennen jokaista murhaa.
Lue myös: Mistä Joker: Folie à Deux oikeasti kertoo? Lue analyysi!
Kauhuelokuvissa kulki pitkään sanomattomana teemana se, miten nuorisoa terrorisoidaan ja tapetaan abstraktin moraalisesta näkökulmasta käsin – etenkin slasher-elokuvissa. Wes Cravenin Scream-elokuva nostikin ilmestyessään kirjoittamattomat “säännöt” esiin 90-luvulla. Näiden sääntöjen mukaan uhreiksi päätyivät hahmot, jotka harjoittivat tavalla tai toisella syntiä, mikä tarkoittaa kaikkea mahdollista esiaviollisesta seksistä, huumeisiin ja alkoholiin.
Koston paholainen lähestyy kauhugenreä edeltäjiään poikkeavasta näkökulmasta käsin.
Lähtökohtana Kauhun paholaisessa on se, että Ed tekee täysin tietoisesti tilaustyön kostavasta demonista. Nuoren pojan surman kostava hirviö ei tosiaan manifestoidu tyhjästä, vaan Ed-isä itse herättää demonin haudastaan. Elokuvantekee omissa silmissäni erityiseksi se, miten paljon toimijuutta tarina tarjoaa uhrille, tai tässä tapauksessa uhrin omaiselle.
Jos nuoret sällit olisivat ajaneet ja surmanneet Edin tämän pojan sijasta, tällöin tilanne olisi aivan erilainen: Edin olisi enemmänkin pakko nousta haudastaan, koska muutoin hän olisi vain kuollut.
Elokuva käytännössä antaa Edillä mahdollisuuden käsitellä surunsa terveellisesti, tarjoaa mahdollisuuden antaa anteeksi nuorisolle ja näin ollen olla kutsumatta demonia murhatöihin. Tietysti näin ei käy, koska siinä tapauksessa elokuvaa ei olisi.
Lisäksi kapulana rattaassa on faustilainen sopimus, kun paholaisen ja kostoa janonneen Edin välille muodostuu yhteys. Ed alkaa katua päätöstään ja nousee paholaista vastaan auttaessaan nuorisoa pakenemaan ja taistelemaan Kurpitsapäätä vastaan.
Tässä kohtaa tulee esiiin Stan Winstonin heikkous ohjaajana. Hän ei valitettavasti osaa johdatella katsojaa Edin pään sisään, joten katumuksen tunne ja mielen muutos ei oikein välity. Elokuvan tarina kun olisi juuri tätä näkökulmaa kaivannut enemmän, koska nykyisessä olomuodossaan tarinan käänteet tuntuvat äkkinäisiltä ja pakotetuilta. Lance Henriksen on vakuuttava läsnäolo elokuvassa, mutta hänen näyttelemä Ed kääntää tuntuu kääntävän takkinsa liian nopeasti.
Sama puute on myös demonin uhreiksi joutuvilla kaupunkilaisnuorilla.
Koston uhrit
Kostoelokuvien oikeutetut murhafantasiat ovat usein mustavalkoisia, koska se on katsojalle helppo ja tyydyttävä tapa käsitellä dramaattisesta epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavia tunteita. Tarinan on helpompi esittää tilanne, jossa “ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kostaa” kuin kutoa nyanssirikas tutkielma ihmissielusta.
Aluksi Koston paholainen vaikuttaisi kulkevan tätä edellä mainittua yksinkertaistettua reittiä pitkin. Ed ja hänen poikansa joutuvat äärimmäisen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, kun rasavillit ja ylimieliset kaupunkilaiset tulevat heidän tiluksilleen perseilemään. Mutta kesken kaiken koko tilanne käännetään päälaelleen, kun sekä Ed että pojan surmanneet pärinäpojat saavat kukin tahoillaan tunnontuskia.
Tästä syystä petyin Koston paholaisessa juuri siihen, miten myös demonin uhreiksi joutuvat nuoret raggarit ja heidän seuralaisensa esitetään yksiulotteisinä, typistettyinä kauhu-uhreina, koska leffassa todellakin oli potentiaalia tarjota heidän tarinoiden kautta inhimillistä sanomaa ja sisältöä.
Koston paholainen tarjoaa pienen välähdyksen tästä yhdessä elokuvan parhaista kohtauksista, jossa kuvataan traaginen onnettomuus ja siitä koituva paniikki ja hämmennys.
Kohtausta edeltää nuorison saapuminen syrjäseudun pikkukaupalle, jota Ed pyörittää. Kaupunkilaiset ajavat tuovat maastopyörien lisäksi mukanaan myös ärsyttävän ylimielisen asenteensa. Kun Ed joutuu asiakkaansa pyynnöstä lähtemään rehunhakureissulle, hän jättää poikansa pitämään puljua pystyssä (toisin sanoen Ed on myös itse vastuussa poikansa kuolemasta, mutta tästä aiheutuneita vaikeita tunteita elokuva ei oikeastaan tutki). Mutta pian poika juoksee koiransa perässä ja jää hypystä laskeutuvan maastopyörän alle.
Tästä seuraava paniikki oli käsinkosketeltavissa.
Nuoret eivät tiedä, mitä pitäisi tehdä. Kauppa ja lähitienoo ovat autiona, joten ei ole ketään muuta tarjoamassa apua. Ei ole edes puhelinta, jolla voi soittaa apua! He eivät tarkoittaneet tätä tapahtuvaksi. He ovat toivottomia. Nämä nuoret eivät ole pahaa tahtovia jengiläisiä tai palkkatappajia tai edes high school -kiusaajia, joita monet kauhutarinat ovat täynnä. Yksi heistä jopa yrittää juosta pojan perään ja estää onnettomuuden, mutta epäonnistuu kaatuessaan.
Lue myös: Kuka kehtasi kajota klassikkoon? Tarkastelussa James Cameronin hittielokuvien uusimmat julkaisut
Epätoivoissaan he lähtevät yhtä lukuun ottamatta paikalta, koska edes yhdellä heistä on kanttia jäädä odottamaan Edin saapumista takaisin.
Valitettavasti tässä vaiheessa Winston enemmän kiinnostunut demonin henkiin herättämisestä kuin tarinan harmaansävyistä tai tulevien uhrien moniulotteisuudesta.
Mutta koska Koston paholainen on todella tiukka 86-minuuttinen kauhurypistys, se ei turhaa aikaile, kun demoni on irti. Hirviön kylvämä kauhu siinäkin mielessä armotonta, ettei se tee eroa nuorten välillä. Jopa surmasta traumatisoituneet henkilöt kuolevat demonin käsissä.
Koston paholainen on mielestäni parhaimmillaan kuvatessaan koston traagisia seurauksia.
Tekoaan katuva Ed auttaa surmaamaan demonin uhraamalla itsensä. Viimeisillä hetkillään hän huomaa, kuinka demoni alkaa muistuttamaan kasvonpiirteissään häntä. Poikansa menettänyt kauppias ampuu ensin itseään pelastaakseen hirviön kynsissä olevan tytön, jonka jälkeen tyttö ampuu Edin tämän pyynnöstä. Ed kuolee ja samalla demoni leimahtaa liekkeihin.
Näiden traagisten tapahtumien jälkeen metsässä asuva noita hautaa Edin ruumiin demonin hautaan, josta seuraava kostoa janoava taho saa kaivaa hänet ylös.
Edin kaulassa roikkui hautaan saakkan hänen poikansa lahjaksi antama, rakkaudella tehty ja annettu kaulakoru.
Tämä lopetus tarinalle on varsin rohkea kaikessa dramaattisuudessaan. Kostonhimo vie miehen mennessään ja sillä on voima muuttaa kenet tahansa hirviöksi.
Harvoin näin camp-henkistä kauhukuvastoa on käytetty yhtä kantaaottavan sanoman välittämiseen.
Stan Winstonin debyyttiohjaus ei ole yhtä muistettava kuin kauhugenren muistettavimmat, legenda-statuksen saaneet teokset, mutta aineksia siitä ei ainakaan puuttunut. Koston paholaisessa oli mielestäni potentiaalia nousta 80-luvun merkkiteosten joukkoon, mutta toteutus ei vain kantanut maaliin asti.
Ville Vuorio – Leffahamsteri