James Cameronin ohjaamien ja käsikirjoittamien klassikkoleffojen 4K-julkaisuja ostaneet fanit saivat hieraista silmiään, kun kauan odotetut teräväpiirtoversiot The Abyss – syvyys, Aliens – paluu ja True Lies – tosi valheita -elokuvista ilmestyivät vihdoin monen vuoden odotuksen jälkeen.
Julkaisut kirvoittivat viiltävääkin kritiikkiä elokuvien visuaalisten ilmeiden näyttäessä pahimmillaan kiillotetun muovisilta. Tämä ei tullut faneille täysin yllätyksenä, koska kovin moni ei ollut tyytyväinen 2017 ilmestyneen Terminator 2 – tuomion päivä -teräväpiirtojulkaisun restauraatioon.
Episodikin uutisoi James Cameronin The Hollywood Reporterille antamasta haastattelusta, jossa Oscar-voittaja tykitti muiden asioiden ohessa mielipiteensä klassikkoelokuviensa uudelleenjulkaisujen saamaan kritiikkiin.
Cameron ei säästellyt sanojaan haastattelijan tiedustellessa ohjaajan tuntoja restauraatioiden tuottamista soraäänistä. Cameron aikalailla käskytti arvostelijoitaan muun muassa “muuttamaan pois äitiensä kellareista” ja “hankkimaan elämä” elokuvan rakeisuuden tarkastelun sijaan.
Tämä oli selvästi hankala ja herkkä aihe Cameronille, joka on tunnetusti varsin tiukka perfektionisti. Mutta nähtävästi kritiikki osui arkaan paikkaan, kun yksinkertaisia A/B-vertailuja tekeviä faneja piti alentua kutsumaan epäsuorasti vanhemmistaan riippuvaisiksi luusereiksi. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.
Ymmärrän faneja ja heidän odotuksiaan varsin hyvin.
True Lies ja The Abyss -elokuvista ei pitkään, pitkään aikaan ollut olemassa edes virallista blu-ray-julkaisua, joten vannoutuneimmat fanit olivat pitkään saaneet tyytyä dvd- ja VHS-julkaisuihin. Ohjaaja itse myös odotutti faneja pitkään lupailemalla teräväpiirtoon päivitettyjä versioita rakastetuista hittielokuvistaan. Huolellisuudestaan tunnettu Cameron saattoi näin ollen ihan itse tietämättään asettaa riman korkealle antaessaan ymmärtää valvovansa henkilökohtaisesti koko prosessia.
Mutta päivitettyjen versioiden vihdoin saavuttua vastaanotto oli nihkeä.
The Digital Bits -sivuston läpikäynti True Lies -elokuvan 4K-julkaisun prosessoinnista ja uudelleenmasteroinnista osaa kertoa, että julkaisua varten alkuperäisistä kameranegatiiveistä tehtiin uudet skannaukset, joita käsiteltiin sitten tekoälyllä, tai tarkemmin ottaen syväoppivalla algoritmilla (deep-learning algorithm).
True Lies näyttää 4K-julkaisuna paikoitellen jopa ihan hyvältä, mutta kuvamanipulaation jälki ei todellakaan ole varman tasaista.
Samassa kohtauksessa tai jopa samassa otossa kuvan laatu saattaa vaihdella hämmästyttävän paljon. Tekstuurit muovautuvat pahimmillaan muovisen sileiksi, mutta eniten kritiikkiä on kohdistunut näyttelijöiden kasvoihin ja niiden ilmeikkyyteen.
Filmille kuvatun elokuvan rakeisuutta poistavalla AI-työkalulla toteutettu restaurointi on jättänyt näyttelijät lähikuvissa muovisen kiiltäviksi, mutta jostain syystä tekoäly ei ole osannut tunnistaa kaukaa, pimeässä valaistuksessa tai savun takana näkyviä ihmiskasvoja. Ilmeet ovat jääneet tekoälyn arvailujen varaan, jos näin kauniisti sanotaan, kuten alla oleva video havainnollistaa kohdassa 3:05–3:27.
Pahimmillaan True Lies -4K-julkaisu sisältääjuuri samankaltaista painajaismaista AI-kuvastoa, jota internet on jo valmiiksi pullollaan.
Ei tekoäly venettä kaada?
Ymmärrän hyvin, miksi digitaalisen elokuvatekniikan sanansaattajana ja innovaattorina tunnettu Cameron saattoi haluta lykätä teräväpiirtoversioiden julkaisua.
Kuten ensimmäisen Avatarin osalta, hän saattoi nähdä, ettei teknologia vielä ollut valmis siihen, mikä hänen visionsa oli vanhojen elokuviensa suhteen. Sitten kuvaan asteli Park Road Post Productions -yhtiön kehittämä tekoälytyökalu, jota Peter Jackson käytti ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän They Shall Not Grow Oldin ja The Beatlesin Let It Be -albumisessioita kuvaavan Get Back –dokumentin restauroimisessa.
Jacksonin menestyksekkäästi tekemän työn myötä Cameronillekin avautui mahdollisuus päivittää vanhojen elokuviensa ulkonäköä, kuten värimäärittelyä ja rakeisuutta, mutta mikä oli tämän päivityksen hinta?
Alkuperäiset elokuvat ovat kuta kuinkin oman genrensä rakastettuja klassikoita, mutta ne on kuvattu, prosessoitu ja tuotettu alun perin analogisen filmin formaatissa. Filmille kuvatuissa elokuvissa on aina enemmän tai vähemmän rakeisuutta, joka johtuu filmissä käytettyjen kemikaalien ominaisuuksista, jotka reagoivat kuvauksen aikana käytettävissä olevaan valoon. Tietyt filmimateriaalit tarvitsevat enemmän valoa kuin toiset, joten rakeisuuden määrä ei ole millään tavalla vakio.
Näin ollen käytössä oleva materiaali vaikuttaa vääjäämättömästi laatuun. Jos digitaaliseen restaurointiin päätynyt lähdeteos on alun alkaenkin heikko- tai huonolaatuinen, lopputulos ei välttämättä silmiä hivele.
Esimerkiksi Aliens – paluun kohdalla käytetty filmimateriaali oli aivan erityisen rakeista, mikä on aiheuttanut harmaita hiuksia digitaalisten formaattien kohdalla.
Kun vanhoja filmejä siirretään analogisesta formaatista digitaaliseen muotoon, huomion on helppo kiinnittyä rakeisuuden määrään. Kuvasta katoaa visuaalista informaatiota, kun se siirretään analogisesta digitaaliseen formaattiin. Rakeisuushan ei samalla tavalla häiritsevästi pomppaa silmään, kun kuvaa tarkastellaan suoraan filmiltä tai valkokankaalle projisoituna.
Sama ilmiö on havaittavissa vanhoissa putkitelevisioiden valkoisen kohinan tapauksessa — tai “muurahaispesässä”, joksi sitä meillä kutsuttiin. Vanhasta televisiosta tuota kohinaa pystyy katsomaan vaikka kuinka kauan, mutta jos samaa staattista melua yrittää katsoa nykyisistä taulutelevisioista, niin hermothan siinä menee. Digitaalinen formaatti rikkoo signaalin A/D-muutoksessa myötä — ja kuka tahansa voi tätä testata kotona.
Rakeisuuden näkeminen “epätäydellisenä” on varsin harmillinen tapa lähestyä analogista 35mm filmiä, jonka ominaisuuksia ei pystytä digitaalisessa muodossa täydellisesti toisintamaan. Filmin luonne ja lämpö eivät välity täysin, jos sitä tarkastellaan digitaalisessa muodossa.
Esimerkiksi kuvaaja Steve Yedlin teki 10 vuotta sitten oman demonsa digitaalisen ja filmikuvauksen välin hämärtymisestä. Demo on upea taidonnäyte filmin tekstuuria matkivan algoritmin kehitystyöstä, mutta se havainnollistaa filmi- ja digikameran eroja yhtä hyvin kuin jos kuuntelisimme 70-luvulla äänitetyn kappaleen ja sitä matkivan, 2020-luvun teknologialla äänitetyn kappaleen digitaalisesta suoratoistopalvelusta — tai jos tekisimme Coca-Colan ja Pepsin makutestin polttavan kuuman chilikastikkeen nauttimisen jälkeen.
Teräväpiirto- ja toimintaelokuvien hifistelijöiden keskuudessa surullisen kuuluisa tapaus blu-ray-julkaisusta on Arnold Schwarzeneggerin klassikkotoimintaelokuva Predator – saalistaja, josta julkaistiin pahamaineinen Predator: The Ultimate Hunter Edition.
Kyseinen julkaisu oli ensimmäisiä kertoja, kun rakeisuutta päätettiin teräväpiirron aikakaudella yrittää poistaa kokonaan. Lopputuloksena oli julkaisu, josta alkuperäisen version tekstuurit loistivat täysin poissaolollaan. Näyttelijöiden naamat, lihakset ja viidakon kasvillisuus näyttivät kuin muovailuvahasta veistetyltä.
Predator oli varoittava ääriesimerkki huonolla maulla tehdystä jälkikäsittelystä, johon James Cameron on nyt myös tiiminsä ja yhteistyökumppanien kanssa nyt syyllistynyt. Nykyiset digitaaliset ja tekoälyllä maustetut kuvanmuokkaukseen tarkoitetut työkalut antavat mahdollisuuden jälkikäsitellä elokuvia tavalla, joka ei ollut vielä mahdollista parikymmentä vuotta sitten.
Ymmärrän sen, että Cameron on vuodattanut verta, hikeä ja kyyneliä saadakseen elokuvansa tehtyä ensimmäisestä käsikirjoituksen sivusta aina valmiiseen tuotteeseen asti. Kai hänellä on tekijänoikeus tehdä viimeiset viilaukset omiin töihinsä kuten parhaaksi näkee, mutta onko oikein käyttää tuota oikeutta? Toisaalta sitähän sanotaan, että kun teos julkaistaan maailmaan, yleisö omii sen henkisesti itselleen. Tekijänoikeus säilyy tekijällä, mutta omistajuus siirtyy sitä kuluttaville katsojille.
James Cameron ei ole ensimmäinen ohjaaja, jota on katsottu pahasti omien elokuviensa jälkeenpäin tehdyn muokkauksen myötä. Tähtien sota -elokuvien isähahmo George Lucasia on moneen kertaan parjattu Special Edition -julkaisuista, jotka lisäsivät uusia tietokonegrafiikoiden avulla luotuja hetkiä faneille rakkaisiin elokuviin. Näitä alkuperäisiä elokuvia ei ole käytännössä mahdollista nähdä mistään suoratoistopalvelusta.
Lucas perusteli toimiaan sillä, että hänen visionsa oli suurempi kuin mitä teknologia kykeni toteuttamaan elokuvan tekohetkellä. Mutta toisaalta fanit — eli ihmiset, jotka ovat hänen elantonsa taustalla — ovat uskoakseni rakastuneet näihin elokuviin juuri niistä kaikista epätäydellisyyksistä huolimatta (tai jopa niistä johtuen), joita filmille on taltioitunut.
Mielestäni nämä pienet hiomattomat epätäydellisyydet tarjoavat teoksiin inhimillisyyttä, joka vetoaa katsojiin. Vetävässä tarinankerronnassa niitä ei edes huomata, ellei katsoja oikeasti niitä elokuvasta etsimällä etsi tai huomaa kahdennellakymmenennellä katselukerralla.
Yksi jännittävimmistä ja unohtumattomimmista kohtauksista Cameronin The Abyss – syvyys -elokuvasta koetaan, kun Ed Harrisin ja Mary Elizabeth Mastrantonion sukellusvene on uppoamassa.
Katso kohtaus tästä:
Hetki on todella dramaattinen, jännittävä ja hektinen. Ahdistun edelleen aina, kun näen tämän kohtauksen.
Jos et tiennyt entuudestaan tätä, niin väitän, ettet edes pannut merkille, kun kuvaaja pyyhki vettä pois kameran linssistä kesken kohtauksen.
Kyllä, luit aivan oiken. Valmiissa, teattereissa ja muissakin formaateissa julkaistussa elokuvassa on edelleen tänäkin päivänä hetki, jossa kuvaaja pyyhkii vesipisaran kameran linssistä. Katso tästä tuo kohta uudestaan:
Yritän tässä sanoa sitä, että liiallinen kuvan siistiminen ja kiillottaminen vie pois niitä inhimillisiä elementtejä, jotka viehättävät meitä elokuvissa. Ne ovat kaikki ihmisten tekemiä ja ihmiset tekevät virheitä. Digitaaliset työkalut mahdollistavat kuvien jälkikäsittelyn, mutta huomaan itse yhä enemmän ja enemmän arvostavani vanhoissa elokuvissa sitä, miten erilaiset rajoitukset ruokkivat elokuvantekijöiden mielikuvitusta ja ongelmanratkaisukykyä.
Ymmärrän, että virheet myös harmittavat, koska ne voivat rikkoa elokuvan illuusion; klaffivirhe siellä ja jatkumovirhe tuolla. Leffojahan voi katsoa alentavasti, koska katsoja haluaa kokea paremmuuden tunnetta tekijöitä kohtaan, kun tietysti itse osaisin tehdä kaiken paljon paremmin.
Tuon The Abyssin linssin pyyhkimisenkin olisi varmasti voinut poistaa tekoälyn avulla, mutta Cameron säästi sen. Toki hän teki päätöksen käyttää tuota kyseistä ottoa elokuvassa jo sen leikkausvaiheessa, joten en usko sen olevan niin suuri ongelma hänelle. Pikemminkin se kertoo jotain hänen kirjoittaman kohtauksen voimasta, jos jokin näinkin iso “klaffivirhe” voi jäädä huomaamatta miljoonilta ihmisiltä.
On tietysti varmasti myös katsojia ja kuluttajia, jotka eivät osaisi välttämättä panna merkille kuvan rakeisuutta tai sen puutetta, jolloin tämän kaltaiset modernit päivitykset eivät tietenkään haittaa. Todennäköisesti netissä arvostelujaan kirjoittelevat kriitikot ovat vain pieni osa näitä uusintajulkaisuja ostavia asiakkaita.
Joten miksi fanit valittavat? Miksi tämä asia on niin tärkeä, että täytyy pitää ääntä sieltä “äidin kellarista” käsin?
Se, että meillä on tekoälyllä varustettuja työkaluja, ei tarkoita että niitä on pakko käyttää.
Haittaisiko tai harmittaisiko meitä, jos esimerkiksi rock-yhtye Queenin seuraavilla uusintajulkaisuilla laulajalegenda Freddie Mercuryn laulusuoritusten virettä olisi parannettu joko Auto-Tunella tai vastaavalla tekoälyn ohjaamalla automaatiolla?
Monissa äänestyksissäkin parhaimpien rock-vokalistien kärkijoukkoon nostettu Freddie Mercury ei osu monilla menestysyhtyeen klassikkoteoksissakaan sataprosenttisesti nuotilleen, eikä bändikään ole aivan tiukasti tempossa, joten eikö olisikin järkeä tuoda nämä bändin klassikkobiisit ja -levyt nykyaikaan digitaalisten tekoälytyökalujen avulla?
Nämä teokset — oli kyse sitten rock-musiikin klassikoista tai 80-luvun scifi-leffoista — ovat kulutettavaa viihdettä, mutta ne ovat myös kulttuurishistoriallisia esineitä, artefakteja, joita tulisi suojella ja säilyttää tuleville sukupolville. Ne kuvastavat tiettyä aikaa, elokuvien tekotapaa ja ennen kaikkea oman aikansa innovaatioita. Tähtien sota oli oman aikansa innovatiivinen harppaus ja osoitus ihmismielen mielikuvituksen voimasta tuottaa elokuvia, kuten The Abyss oli omalla tavallaan.
Se, että jonkin asia on mahdollista, onko se pakko tehdä?
Syyskuun 24. päivä uutisoitiin siitä, että James Cameron on lähtenyt mukaan Stability AI -tekoälyyrityksen johtoryhmään. Aikooko Cameron jatkossa hyödyntää jatkossa enemmänkin tekoälyn mahdollisuuksia elokuvissaan? Tuleeko tekoäly vain osaksi yhtenä uutena työkaluna vai korvaako se vuosikymmenien ajan taitojaan kartuttaneet taiteilijat ja artistit?
Voiko James Cameron olla väärässä?
Tottahan toki se on mahdollista, mutta kuka hänet uskaltaa haastaa tässä vaiheessa?
Haukuthan siinä vain saa niskoilleen.
Tiedän, miten itse asiaan suhtaudun. Henkilökohtaisesti en kaipaa hyllyyni tekoälytyökaluilla koluttuja klassikoelokuvien julkaisuja, jotka näyttävät pahimmillaan painajaismaisen muovisilta ja elottomilta.
Enkä taida olla yksin mielipiteeni kanssa.
Ville Vuorio – Leffahamsteri