Viimeksi kirjoitin tällä palstalla venäläismestari Andrei Tarkovskista, joten otetaan vastapainoksi suomalainen mestariohjaaja.
Renny Harlin (s. 1959) on Aki Kaurismäen ohella niitä harvoja suomalaisohjaajia, joiden työt ovat menestyneet laajalti ulkomailla. Lippuloilla mitattuna Harlin on selvä ykkönen. Hänen elokuvansa ovat tuottaneet maailmanlaajuisesti noin miljardi dollaria. Vaikka Harlinin suosituimmille elokuville yleisöä onkin riittänyt, kritiikit ovat olleet usein huonoja. Harlin ei nauti samalaista arvostusta kuin akateemikoksi nimitetty Kaurismäki.
Sanotaan että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, ja Harlinin kohdalla se pitää erityisesti paikkansa. Harlin on avoimesti kertonut rakastavansa kotimaataan, mikä näkyy lukuisina viitteinä hänen elokuvissaan, mutta etenkin vanhemman polven suomalaiset kriitikot ovat suhtautuneet häneen aina nuivasti. Se alkoi jo hänen uransa alkuaikoina, eikä asenne muuttunut senkään jälkeen, kun Harlin löi läpi Hollywoodissa.
Suomalainen elokuva-ala palkitsi kyllä Harlinin Betoni-Jussilla jo vuonna 1991, mutta siinäkin oli ikävä sivumaku. Muistan katsoneeni gaalaa televisiosta ja ihmetelleeni miten juhlavieraat naureskelivat ääneen Harlinin Hollywoodista lähetetylle videotervehdykselle. Eikä suhtautuminen Harliniin tunnu muuttuneen. Kun vastikään Ylen MOT-ohjelmassa kerrottiin peruuntuneen Mannerheim-elokuvan vuosia kestäneistä sotkuista, niin Ylen toimitus teki Harlinista projektin konnan, vaikka tuotannot varsinaiset ongelmat olivatkin täysin toisaalla.
En muista mikä oli ihka ensimmäinen näkemäni Harlinin ohjaustyö, mutta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa näin Painajainen Elm Streetillä 4:n, Ford Fairlanen ja Die Hard 2:n aika lyhyen ajan sisällä, ja ihastuin niihin kaikkiin. Painajainen Elm Streetillä 4 kertoi ehkä saman tarinan kuin alkuperäinen Wes Cravenin kauhuelokuva, mutta minusta Rennyn elokuvassa oli omaperäinen visuaalinen ilme ja kekseliäitä ideoita kuten vaikkapa loputon aikaluuppi. Ford Fairlane oli hauska ja vetävä toimintakomedia, jota oli vaikea uskoa suomalaisen tekemäksi. Die Hard 2 ei ehkä ollut yhtä hyvä kuin alkuperäinen, mutta se tuntuu ja näyttää suuremmalta elokuvalta.
Harlinin elokuvat ovat ehkä epätasaisia, mutta lähes kaikissa voi kokea hienoja hetkiä ja uskomattomia yksittäisiä kohtauksia. Die Hard 2:n loppu lentokoneen siivellä tai Cliffhangerin ilmassa tapahtuva pankkiryöstö osoittavat että Harlin osaa luoda intensiivisiä kohtauksia ja hallitsee valtavia kokonaisuuksia.
Kurkunleikkaajien saaren jälkeen Harlinin ura kääntyi laskuun, eikä katastrofaalista merirosvoseikkailua juuri muistella hyvällä. En silti usko, että Harlinin taidot ovat hävinneet minnekään. Siitä on osoituksena vaikkapa terävä rikoselokuva Cleaner (2007). Omimmillaan Harlin tuntuu olevan toiminnan ja jännityksen maailmassa, joten ehkä on parempi että eeppinen suurelokuva Mannerheimista jäi häneltä tekemättä. Mieluummin katsoisin vaikka suuresti arvostamani Long Kiss Goodnightin jatko-osan. Sellainen oli ainakin vielä pari vuotta sitten ihan vakavissaan kehitteillä. Geena Davis tuskin palaa roolinsa, mutta Samuel L. Jackson on kuulemma luvannut tulla mukaan. Toivottavasti Long Kiss Goodnight 2 toteutuu – on se ainakin todennäköisempää kuin Mannerheim-elokuvan valmistuminen.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit:
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä