Poikkesin Kirjatalon Akateemisessa kirjakaupassa ystävänpäivä 2013. Yllätyksekseni näin pitkän jonon, enkä ollut aivan varma miksi se on muodostettu. Jono päättyi Aalto-pöydän eteen, jossa vanha siististi pukeutunut mies jakoi signeerauksia.
Perkele. Sehän on Jörn Donner! Olin nähnyt miehen joskus aiemmin vilaukselta kirjamessuilla, mutta en koskaan läheltä, saati puhunut hänen kanssaan. Vilkaisin paksua, punaista uutuuskirjaa.
Donner oli juuri täyttänyt 80 vuotta, jonka kunniaksi häneltä oli julkaistu yli tuhatsivuinen, päiväkirjamuotoinen muistelmateos Mammutti – Jälkeenjääneet teokset (Otava). Selailin kirjaa ja tein melkein yhtä impulsiivisen päätöksen kuin edellisenä vuonna lukion kurssimatkalla, kun vierailin krakovalaisella strippiklubilla.
Ostin 70 euroa maksavan kirjan. Ruotsinkielinen alkuperäisversio oli puolet halvempi, mutta paksun suomennoksen hinta oli tuntuva. Sen ostaminen ei olisi ollut mahdollista, ellen olisi saanut paria kuukautta aiemmin valmistujaislahjaksi lahjakorttia, joka kattoi kirjasta ison osan.
Kun pääsin Donnerin luokse kirjani kanssa, kumarruin hieman häneen päin ja sain sanottua värisevällä äänellä, että tämä on suuri kunnia minulle. ”Ainakin painava kunnia”, Donner tokaisi pilke silmäkulmassaan.
Tämän kohtaamisen jälkeen ehdin nähdä hänet varmaan parikymmentä kertaa. Aina jos Donnerilla oli esiintyminen Akateemisessa tai kirjamessuilla, jos hän alusti jossakin omaa elokuvaansa tai oli osa jotakin paneelia, pyrin saapumaan paikalle. Jörkkaa oli aina suuri ilo kuunnella, eikä mikään haastattelu ollut samanlainen – oli aiheena sitten sama kirja tai elokuva kuin edelliselläkin kerralla.
Aina kun hain hänen omistettaan kävimme saman keskustelun nimestäni. Häntä kummastutti, että Jesse on ihan oikea nimi. Donner kysyi, onko se lempinimi. Vastasin, että ei, se on ihan oikea ja äitini antama nimi. Donner nosti päätään, katsoi silmiin, ojensi kirjan ja hymyili: ”No minkä sille voi”.
Donner oli poikkeuksellinen suomalainen kaikin puolin. Hän taisteli taantumuksellisuutta vastaan niin arvojen kuin taiteenkin puolesta. Häntä kuvaillaan monissa yhteyksissä kosmopoliitiksi. Donner oli myös Suomen ensimmäisiä sivareita ja julkisesti miespuolisia feministejä.
Hän tuotti ystävänsä Ingmar Bergmanin suurelokuvan Fanny ja Alexander (1983), koska Ruotsin elokuvainstituutti ei halunnut antaa elokuvalle rahoitusta. Elokuva voitti neljä Oscar-palkintoa, mukaan lukien parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin Ruotsille. Donner on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen, joka on noutanut Oscar-palkinnon.
Tästä on syntynyt harhaluulo, että Donner olisi ”Suomen ainoa Oscar-voittaja”, mutta väite ei aivan pidä paikkaansa. On totta, että Donner sai pystin itsellään pitää, mutta vieraskielisen elokuvan Oscarin saa virallisesti aina maa, jossa elokuva on tuotettu. Yleensä elokuvan tuottaja saa pystin, mutta ei tässä kategoriassa. Henkisesti palkinto silti tietysti kuuluu Donnerille – ilman häntä elokuvaa ei olisi koskaan tehty.
On Jörkalla elokuvan saralla muitakin saavutuksia: vuonna 1963 hänet palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla parhaan esikoiselokuvan ohjaajana, elokuvasta Syyskuinen sunnuntai. Vuonna 1979 Donner oli juryn puheenjohtaja Berliinin elokuvajuhlilla. Hän oli perustamassa Suomen elokuva-arkistoa, istui kolmesti Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana, kerran myös Ruotsin elokuvasäätiön toimitusjohtajana. Tämän lisäksi hän tietysti myös ohjasi ja tuotti elokuvia ahkerasti.
Politiikassa Jörkka oli tiiviisti mukana: hän istui muutaman kauden eduskunnassa, kaupunginvaltuustossa, Euroopan parlamentissa, sekä toimi Suomen pääkonsulina Los Angelesissa.
Ensisijaisesti Donner näki itsensä kuitenkin kirjailijana. Hän julkaisi esikoisteoksensa vain 18-vuotiaana ja toimi myöhemmin elokuvakriitikkona ja toimittajana. Donner oli myös toimittajana pioneeri, sillä hän tiettävästi kirjoitti ensimmäisen suomalaisen kolumnin: se julkaistiin Ylioppilaslehdessä vuonna 1961.
Kirjoja kertyi yli 50, ja vuoden 1985 romaani Isä ja poika toi hänelle Finlandia-palkinnon. Joskus totesin hänelle, että minulla on melkein metri hänen kirjojaan hyllyssäni. ”No se on kyllä liikaa”, hän naurahti, vaikka onkin todennut lukemisen kannattavan aina.
Viimeisen kerran näin Jörkan tasan kolme kuukautta sitten. Paikka oli sopivasti jälleen Akateeminen kirjakauppa, jossa juhlittiin Kirjatalon 50-vuotisjuhlia. Hän, nyt 86-vuotias mammutti, nauratti heti alkajaisiksi yleisöä: ”Mä olen silakan raadon näköinen!”
Jesse Raatikainen
Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja. Seuraa Twitterissä @jjraatikainen.
