Jokainen elokuva on ihme.
Niin monen palasen pitää loksahtaa paikalleen koko tuotantoketjun aikana aina ensimmäisestä idean poikasesta projektin rahoituksen myöntämisen, kuvausprosessin, jälkituotannon aikana aina valmiiseen työhön asti. Ilmassa on niin monia eri muuttujia, että voisimme jopa puhua häviävän pienistä todennäköisyyksistä ja siitä, miten epävarmaa elokuvan valmistuminen todellisuudessa on.
Tästä syystä tehtyjen ja valmistuneiden elokuvien historia on myös epäonnistuneiden ja tekemättömien elokuvien historiaa, joka on on pullollaan tilanteita, jotka saavat kysymään hiljaa itsekseen: entä jos?
Ohjaaja vaihtuu kesken kuvausten. Elokuvaan suunniteltu päätähti kuolee liian aikaisin ennen kuin elokuvan kuvaukset alkavat. Studio vääntää rahahanat kiinni jälkituotantovaiheessa. Jokaista valmistunutta elokuvaa kohden on lukuisa määrä toteutumattomia elokuvaprojekteja.
Aion tässä käydä läpi seuraavaksi itselleni mielenkiintoisimmat elokuvaprojektit, joita ei koskaan saatettu päätökseen.
Mutta tätä tarkastelua varten mietin säännöt, koska käytännössähän jokaisesta elokuvasta on olemassa versio, jota emme ole nähteen. Käsikirjoittajat vaihtuivat tai jokin keskeinen korjaus tehtiin leikkausvaiheessa. Kaikista näistä muutoksista ei ole välttämättä tietoa muilla kuin tekijöillään.
Näin ollen määrittelen toteutumattoman elokuvaprojektin olevan elokuva, jota ei ole saatettu päätökseen missään muodossa.
Esimerkiksi Terry Gilliamin Imaginarium of Dr. Parnassus saatettiin päätökseen näyttelijä Heath Ledgerin poismenosta huolimatta. Tähtien sota -saagan Rise of Skywalker olisi hyvä kanditaatti tälle listalle ohjaaja Colin Trevorrowin ideoiman jatko-osasuunnitelman pohjalta, joka vuoti faneille. Stanley Kubrick suunnitteli ennen kuolemaansa muun muassa tekoälyä käsittelevää A.I. -elokuvaa, jonka Steven Spielberg lopulta sai toteutettua 2000-luvun alussa.
Listatessani toteutumattomia elokuvaprojekteja omilta lempiohjaajiltani tajusin, miten paljon elokuvahistoriassa on kadotettua potentiaalia. En voinut edes tehdä kaiken kattavaa kirjoitusta, joten päätin nostaa kolme projektia, jotka ovat tavalla tai toisella jääneet kummittelemaan alitajunnan sopukoihini. Olisin halunnut ehdottomasti nähdä nämä kolme elokuvaa, mutta kohtalo ei sitä sallinut.
Jos tämä on nyt kaikille selvä, niin aloitetaan!
Dyyni
1970-luvun suurimpiin toteutumattomiin, suuruudenhulluihin elokuvatapauksiin lukeutunut, Alejandro Jodorowskyn epäonninen Dyyni on yksi kuuluisimmista toteutumattomista elokuvaprojekteista.
Tämä johtuu osittain siitä, että se on myös yksi parhaiten dokumentoiduista toteutumattomista elokuvaprojekteista.
Surrealistisilla El Topo (1970) ja The Holy Mountain (1973) elokuvilla tunnetuksi tullut chileläis-ranskalainen Jodorowsky yritti ensimmäisenä kuvata omaa versiotaan Frank Herbertin kuuluisasta science fiction eepoksesta.
Jodorowskyn visio olisi ollut varsin eeppinen. Ohjaaja sai suostuteltua näyttelijöikseen niin Salvador Dalín kuin Orson Wellesinkin mukaan projektiin. Jodorowskyn oma poika Brontis Jodorowsky sai kirjan päähenkilön, Paul Atreideksen roolin. Roolituksen aikaan Brontis oli vain 12-vuotias, mutta isä Jodorowsky ajatteli, että poika kyllä ehtisi kasvaa ennen kuvausten alkamista. Brontis aloitti tiukan kamppailulajien harjoittelun, jota hän harjoitti usean vuoden ajan, jotta hän olisi valmis esittämään nuorta taistelijaa.
Jodorowskyn visio oli valtava. Jos valmista käsikirjoitusta olisi noudatettu kirjaimellisesti, valmistuneen elokuvan pituus olisi ollut noin 14 tuntia. Ohjaaja palkkasi hahmo- ja lavastussuunnittelua varten legendaarisen porukan, johon kuuluivat H.R. Giger, Chris Foss ja Jean Giraud, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimeltään Moebius. Heidän lisäksi mukana oli myös Dan O’Bannon.
Jodorowskyn Dyyni ei vakuuttanut elokuvastudioita, joten rahoitus jäi vajaaksi. Projektia ei koskaan saatu valmiiksi, mutta työryhmän jäsenet pääsivät vaikuttamaan muun muassa Ridley Scottin Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvaan, jonka käsikirjoitti Dan O’Bannon.
Jodorowskyn visio on luultavasti yksi vaikutusvaltaisin toteutumaton elokuvaprojekti, jos tarkastellaan 70- ja 80-luvun populaarikulttuuria.
Frank Pavichin ohjaama dokumenttielokuva Jodorowskyn Dyyni käy läpi kiitettävästi epäonnistuneen elokuvan nousun ja tuhon. Kyseinen dokumentti on katsottavissa Yle Areenasta 7.5.2025 asti.
Erittäin vahva suositus, jos et ole sitä vielä nähnyt! Dokumentin nähtyäsi voit itse arvioida, onko vaikutusvaltainen asema humpuukia vai täysin ansaittu.
Sergio Leone ja Leningradin 900 päivän piiritys
Sergio Leone on ohjaaja, joka kiehtoo minua jatkuvasti. Leonen vallankumouksellinen ja persoonallinen kerrontatyylinsä oli äärimmäisen visuaalista. Käänteentekeväksi Leonen tekee se, miten ohjaaja yhdisti musiikin ja kuvan symbioottiseksi kokonaisuudeksi. Leonen elokuvia ei olisi ja niitä ei voisi kuvitella ilman Ennio Morriconen musiikkia. Voidaan sanoa, että Leone loi modernin elokuvan tekemisen tavan, jossa yhtälailla musiikki voi määrätä elokuvan rytmin.
Italialainen mestariohjaaja myös luotti kuvalliseen ilmaisuun ja sen voimaan pyrkien koko uransa ajan välttämään dialogia aina viimeiseen asti.
Kuvattuaan Hyvät, pahat ja rumat (1966) Sergio Leone ei enää halunnut tehdä spagettiwesternejä ja hänellä oli jo mielessään Suuri gangsterisota, joka perustuu New Yorkin juutalaisen gangsterin muistelmiin. Mutta Paramountin vaatimuksesta Leone kuitenkin ohjasi Huuliharppukostajan Charles Bronsonin, Henry Fondan ja Claudia Cardinalen kanssa.
Kuvausten jälkeen Leone oli vierailulla Yhdysvalloissa, jolloin hän törmäsi Harrison Salisburyn kirjaan The 900 Days: The Siege of Leningrad, joka dokumentoi Leningradin piirityksen vaiheita toisessa maailmansodassa. Leonen ajatuksena oli sovittaa kirjasta sotaeepos.
Salisbury oli oikeasti kokenut Leningradin piirityksen New York Timesin kirjeenvaihtajana vuosien 1941–1944 aikana. Leonea kiehtoi kaupungin asukkaiden kuvaus ja olosuhteet, joissa he joutuivat selviämään. Kylmä, nälänhätä, kuolema ja jopa kannibalismi muistuttivat häntä Danten Infernosta ja vakuutti Leonen siitä, että hänellä oli fantastinen tarina käsissään.
Leone halusi Robert De Niron Leningradin pääosaan näyttelemään amerikkalaista kameramiestä, joka joutuu neuvostoliittolaiseen kaupunkiin jumiin saksalaisen Luftwaffen alkaessa pommittaa kaupunkia. Toimittajan ja neuvostonaisen välille syntyisi romanttinen suhde samalla, kun he yrittävät selviytyä pitkittyneestä piirityksestä. Leonen visioi tulevaan elokuvaansa surullisen lopun, jossa kameramies kuolisi kaupungin vapauttamispäivänä.
Ohjaaja oli pitkään yrittänyt saada ovia auki Neuvostoliiton suuntaan, koska projekti ei olisi mahdollista kuvata missään muualla. Lopulta nuo ovet olivat auenneet hänelle pitkällisten neuvottelujen myötä. Elokuvan budjetti suunniteltiin 100 miljoonaan dollariin ja Leone sai raavittua kasaan puolet tästä summasta itsenäisiltä neuvostoliittolaisilta rahoittajilta.
Lue myös: Legendaarisen ohjaajan joutsenlaulusta kasvoi mestariteos – Mafiaeepos ei päästä katsojaa helpolla
Ympärilleen Leone sai koottua tutut yhteistyökumppaninsa, kuten säveltäjä Ennio Morriconen ja kuvaaja Tonino Delli Collin. Kuvausten oli määrä alkaa vuoden 1990 tienoilla.
Leone kuoli vain kaksi päivää ennen kuin hänen oli määrä solmia viralliset sopimukset elokuvasta.
Olisin voinut nostaa esille monen monta ohjaajaa, joiden elokuvaprojektit ovat menneet tavalla tai toisella mönkään.
Esimerkiksi Tim Burtonin hyllytetty Superman Reborn -elokuva, jonka pääosaan kaavaillusta Nicolas Cagesta on jopa kuva Teräsmies-asussa, olisi varmasti sopinut tälle listalle, mutta mielestäni Burtonilla on ollut riittävän pitkä ja tuottelias ura. Burtonin nimi on liitetty Internet Movie Database (IMDB) -sivustolla yhteensä 41 elokuvaprojektiin (mukaan luettuna kaikki lyhytelokuvat).
Sergio Leone ohjasi 7 (!) täyspitkää elokuvaa, jotka nostivat elokuvakerronnan ilmaisumuotona aivan uusiin ulottuvuuksiin, ja joiden avulla Leone paljasti elokuvan visuaalista potentiaalia.
Kuusi Leonen ohjaamasta seitsemästä elokuvasta, eli Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat, Huuliharppukostaja, Kourallinen dynamiittia ja Suuri gangsterisota ovat mielestäni kaikki mestariteoksia.
Moni ei varmasti olisi kanssani eri mieltä siitä, että elokuvahistoriaan olisi mahtunut vielä yksi elokuva Sergio Leonelta.
Sanon tämän kaikella rakkaudella, mutta meillä on tarpeeksi Tim Burtonin elokuvia.
David Lynch ja Ronnie Rocket
Ajatus tämän listan laatimiseen lähti itse asiassa tästä David Lynchin ikiomasta ikuisuusprojektista, joka ei koskaan nähnyt päivän valoa. Kun kuulin Lynchin poismenosta ja selvisin uutisen tuottamasta alkujärkytyksestä, ajattelin itsekseni, ettemme tulisi koskaan näkemään Ronnie Rocket -elokuvaa.
Eraserheadin pienimuotoisen menestyksen myötä Lynch alkoi jo 70-luvun lopulla ideoimaan uutta teosta. Tästä ideasta syntyi Ronnie Rocket nimeä kantava käsikirjoitus, johon Lynch yritti saada rahoitusta Eraserheadin jälkeen. Valitettavasti ohjaaja ei tuolloin saanut rahoitusta käärittyä kasaan, koska käsikirjoitus oli aivan liian outo.
Yksikään rahoittajataho ei nähnyt käsikirjoituksessa kaupallista potentiaalia.
Tästä syystä hän päätti yrittää ohjata seuraavan elokuvansa jonkun toisen kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta. Näin syntyi lopulta Mel Brooksin tuottama elokuva Elefanttimies, joka oli varsinainen lottovoitto Lynchille ja hänen uralleen, mutta sekään ei edesauttanut Ronnie Rocketin valmistumista.
Paljon myöhemmin Lynch yritti useamman eri tahon kanssa saada elokuvaprojektin tehtyä, mutta halukkaiden yhteistyökumppaneiden kanssa onni ei suosinut.
Ronnie Rocket ei ollut ainoa epäonninen käsikirjoitus, jossa Lynch oli mukana. Toinen varsin huomattava ja pitkälle edennyt projekti oli nimeltään One Saliva Bubble (vapaasti suomennettuna Yksi sylkikupla), jonka Lynch kirjoitti yhdessä Mark Frostin kanssa ennen kuin kaksikon yhteistyönä syntyi Twin Peaks.
Tästäkin projektista valmistui käsikirjoitus, jota Lynch esitteli muun muassa Steve Martinille ja Martin Shortille. He kävivät erinäisiä keskusteluja ja kuulemma molemmat olivat kiinnostuneita tekemään elokuvan, mutta Dino De Laurentiiksen tuotantoyhtiön konkurssi esti elokuvan tekemisen. Lynch ei päässyt palaamaan projektin pariin, koska käsikirjoitus jäi konkurssipesään jumiin.
One Saliva Bubble olisi ollut täysin uusi aluevaltaus Lynchin uralla, koska projekti oli tyylipuhtaampi komedia, jollaista ohjaaja ei koskaa tehnyt. Sen sijaan Ronnie Rocket olisi ollut lähempänä sitä kaikkea, mitä Lynchiltä pystyi odottamaan: rinnakkaisia maailmoja, mieltä kutkuttavia mysteereitä, vastauksia etsiviä salapoliiseja, outoja hahmoja, joista pääosassa Twin Peaks –tv-sarjastaja Mulholland Drive -elokuvastakin tuttu Michael J. Anderson esittämässä lyhytkasvuista, sähköriippuvaista supersankaria, joka pystyy sähkön voimalla sekä hyvään että pahaan.
Lue myös: David Lynchin muistolle
Lynch ei koskaan varsinaisesti luopunut Ronnie Rocketista vaan aina yritti saada projektin kuvauksia käyntiin aina muiden elokuvaprojektien välissä. Ronnie Rocket kiehtoo minua projektina siitä syystä, että se olisi voinut toimia olla tavallaan eräänlaisena Rosettan kivenä Lynchin muille teoksille. Siinä olisivat yhdistyneet abstraktit merkit ja ilmiöt, joita Lynch viljeli eri ohjaustöihinsä pitkä uransa aikana. Esimerkiksi sähköllä on ollut aina iso rooli Lynchin elokuvissa ja Twin Peaksissa.
Mutta kuten taiteilija itse sanoisi: on paras kiinnittää huomio itse donitsiin, eikä sen reikään.
Saammehan me nauttia kymmenestä David Lynchin ohjaamasta pitkästä elokuvasta aina aikamme loppuun asti.
Mutta silti mieleeni nousee kysymys: entä jos?
Ville Vuorio – Leffahamsteri