Sylvester Stallonen osalta 1990-luku ei alkanut aurinkoisesti.
Marraskuussa 1990 ilmestynyt, Rocky-saagan viimeiseksi elokuvaksi kaavailtu Rocky V ei menestynyt toivotunlaisesti, vaikka mukana oli alkuperäisen Rocky-elokuvan ohjannut John G. Avildsen. Seuraavan vuoden puolella ilmestynyt, John Landisin ohjaama Oscar oli täydellinen floppi sekä yleisön että kriitikoiden silmissä.
Mutta mikään näistä epäonnistumisista ei voinut valmistella Stallonea saamaansa vastaanottoon elokuvasta, jota yleisesti pidetään hänen koko uransa pohjanoteerauksena: Seis tai mamma ampuu (1992).
Kaikista kokemistaan nöyryytyksistä tuo oli – ja tulisi olemaan – Stallonen uran suurin. Käytännössä näyttelijä lankesi pahimman kilpailijansa, toimintatähti Arnold Schwarzeneggerin virittämään ansaan.
Käsikirjoituksen heikko laatu ei hetkauttanut Iso-Arskaa, mutta muskelimies näki mahdollisuuden tehdä källin Stallonelle. Tästä syystä Schwarzenegger päätti osoittaa alustavaa kiinnostusta roolia kohtaan, minkä Stallone kuuli agentiltaan. Omien floppiensa jälkeen Stallone päätti varastaa roolin Arnoldin nenän alta, joten hän lähti leffaprojektin pääosaan.
Näistä uran heikoista hetkistä huolimatta Stallone onnistui nousemaan uransa näennäisistä raunioista jo heti seuraavana vuonna kahden toimintaelokuvan voimin.
Vuonna 1993 ilmestyivät Renny Harlinin Cliffhanger ja debyyttiohjaaja Marco Brambillan Demolition Man, jotka palauttivat Stallonen takaisin isojen poikien kerhoon. Ilmassa saattoi olla pienen pientä ironiaa, koska näiden elokuvien kanssa samanaikaisesti Schwarzenegger puolestaan koki oman toimintasankarin uransa mojovimman takaiskun Last Action Hero –elokuvan muodossa.
Cliffhanger oli ja on edelleen meille monille suomalaisille elokuvien ystäville iso juttu “oman kylän pojan” Renny Harlininin kipparoidessa järkälemäistä Hollywood-leffaa. Monesti myöhäisillan elokuvana näytetty toimintaraina on Stallonen 90-luvun uran ehdoton helmi, mutta sen käsittelyn jätän jollekin toiselle kerralle.
Tällä kertaa paneudun jälkimmäisen elokuvan pariin.
Oudon väkinäisestä scifi-perusasetelmastaan huolimatta Demolition Man on juoneltaan äärimmäisen suoraviivainen.
Tuhomies kaiken ties
Dystopistisessa lähitulevaisuudessa vuonna 1996 superkyttä John Spartan (Stallone) syväjäädytetään rangaistuksena äärimmäisen epäammattimaisesta ja siviileille haitallisesta poliisityöskentelystä. Samaan aikaan pakastesilakoiden viereen jäädytetään myös Spartanin vasta vangitsema superrikollinen Simon Phoenix (Wesley Snipes).
Käytännössä juoni seuraa perinteistä “kala kuivalla maalla” -kaavaa, jossa päähenkilö sysätään itselleen täysin uuteen miljööseen. Tässä tapauksessa poliisiväkivallan ruumiillistuma John Spartan on aivan ulalla päätyessään väkivaltaisesta katukuvasta rauhan utopiaan.
Yhteiskuntarauha on vaarassa myös sekä utopian varjoissa elävän salaliiton että viemäreissä asustelevan vastarintaliikkeen myötä, mutta onneksi Phoenixin ja Spartan turpakäräjät päättyvät superkytän voittaessa rikollisuuden voimat. Lopussa vielä ohimennen esitetään kaino pyyntö, että kaikkien pitäisi vain oppia tulemaan toimeen keskenään.
Näin reilut 30 vuotta ensi-iltansa jälkeen Demolition Man on katselukokemuksena siitä mielenkiintoinen, että siinä on nähtävissä kaikki yhtymäkohdat 80-luvun ja 90-luvun taitteen toimintaelokuvista.
Demolition Man -tarinan kehitti 80-luvun puolella alunperin Peter Lenkov, joten siinä on epäilemättä jäämiä Tappavasta aseesta, Beverly Hills kytästä ja muista 80-luvun klassikoista. Projekti oli hyvin pitkään tekeillä, joten tietysti ei voida sanoa, miten paljon 90-luvun alun toimintaelokuvat — tai suoraan sanoen Stallonen ja Schwarzeneggerin elokuvat — siihen vaikuttivat. Mutta selkeitä yhtymäkohtia ja visuaalisia referenssejä ne sisältävät. Sitähän sanotaan, että jokainen elokuva on oman aikansa tuote.
Elokuvassa on runsas määrä oikeita stuntteja ja räjähdyksiä, joita ei ihan jokaisessa nykyleffassa enää näy. Stallonehan juoksee useampaankin otteeseen pakoon isoilta räjähdyksiltä — kuin Iso-Arska Predator – saalistajan lopussa konsanaan.
Yhtymäkohdat Terminator 2 – tuomion päivän kanssa voivat myös olla sattumaa, mutta niitä on kyllä yllättävän paljon.
Demolition Man alkaa jättimäisen varastorakennuksen räjäyttämisellä. Elokuvan tarina on käänteinen versio Terminator-elokuvista, koska käytännössä uhka sivilisaatiolle saapuu aikamatkustuksen kautta. Tässä tapauksessa uhka saapuu tulevaisuuteen menneisyydestä (jäädytyksen kautta tosin, ei suoralla aikateleportaatiolla), jonka vastaan taisteluun tarvitaan vastavoima. Aivan elokuvan lopussa Spartan myös jäädyttää Phoenixin ja hajottaa hänen tuhannen palan palapeliksi.
James Cameronin Terminator 2 oli selkeä suunnannäyttäjä 90-luvun toimintaelokuville, joten en yhtään yllättyisi, jos elokuvan ohjaaja ja tuottajat ovat istuneet sen äärellä muistivihkot esillä.
Tavallaan Demolition Mania katsoessa minulle tuli tunne, että Stallone (yksin tai yhdessä tuottaja John Silverin ja ohjaaja Brambillan kanssa) halusi ylittää Schwarzeneggerin toimintaelokuvat. 80-luvulta alkanut kilpailu kävi edelleen kuumana ja tämän elokuvan myötä hänelle tarjoutui aito mahdollisuus panna paremmaksi scifi-toiminnan parissa, jossa Schwarzenegger oli toiminut niin menestyksekkäästi.
Demolition Man on osa nokittelevaa dialogia, jota Arska ja Syltty kävivät toistensa kanssa, mikä tekee elokuvasta myös pykälän verran kiinnostavamman näin jälkikäteen.
Demolition Man yrittää olla kuin T2 siinäkin mielessä, että se pyrkii olemaan elämää suurempi toimintaseikkailu, jonka futuristisessa visiossa samanaikaisesti itää myös yhteiskunnan teknologisen kehityssuunnan kritiikki.
Mutta siinä missä Cameronin Terminator-elokuvat ovat laserohjatun tarkkojan temaattisessa sanomassaan, Demolition Man hapuilee ja jakelee kierrepotkuja pimeässä. Kiiltokuvayhteiskunnan alapuolella asuvat “kapinalliset” tuntuvat päälleliimatulta, koska heidän ja utopian valtaapitävien välinen konflikti lakaistaan lopuksi maton alle. Elokuva alustaa monia ideoita, joita se ei kuitenkaan päädy käsittelemään tai edes pohtimaan sen syvemmin konfliktien kautta.
Sanon tämän kaikella rakkaudella: Demolition Man on joko tyhmin fiksu leffa tai fiksuin tyhmä leffa, jonka tiedän. Se on kuin maratoniin lähtenyt pikajuoksija, joka alussa ottaa valtavan superspurtin avulla etumatkaa, mutta puolivälissä kisaa harhautuu matkan varrella olevaan pikaruokaravintolaketjuun syömään rasvaisia ranskanperunoita ja ryystämään mansikkapirtelöä.
Stallonen esittämä John Spartan pääsee vähän väliä dissaamaan rikollisuudesta siivottua utopiaa, mutta elokuva ei missään välissä tee selväksi seisooko se väkivallattoman utopian vai superkytän sanojen takana. Elokuva ikään kuin irvistää toimintaelokuvan kuvaston alla utopistiselle yhteiskunnalle, jossa on näennäinen rauha. Tämä käytännössä tarkoittaa täysin ei-maskuliinista woke-dystopiaa, jossa ei syödä lihaa, ei harrasteta oikeaa seksiä tai harjoiteta vanhaa kunnon väkivaltaa. Pahinta on varmasti se, että siellä kiroilustakin saa sakot.
Asetelman naurettavuutta lisää tietysti kysymys siitä, että miten ihmeessä tätä woke-hegemoniaa on mukamas saatu ylläpidettyä? Miten lihapurilaisia syövät kapinalliset on saatu ajettua fyysistä yhteenottoa välttävän utopian alla sijaitsevaan viemärimaailmaan? Mikä heidät pitää siellä, jos maan päällä ei osata pitää jöötiä?
Elokuva sisältää näiden tahattoman koomisten elementtien lisäksi myös ihan aidosti hauskoja koomisia hetkiä (kolme simpukan kuorta, Schwarzenegger presidentiksi jne.), mutta Demolition Man ei valitettavasti ole läheskään samankaltaista futuristista satiiria samalla tavalla kuten vaikkapa Paul Verhoevenin RoboCop tai Total Recall – unohda tai kuole.
Demolition Man jää yksinkertaisesti kilpailijansa jalkoihin, koska sillä ei oikein ole mitään sanottavaa. Se ei ole läheskään yhtä persoonallinen kuin Arskan scifi-leffat, joissa usein on jokin punainen lanka.
Mutta oikeastaan on epäreilua verrata Demolition Mania sitä ansioituneimpiin leffoihin. Jopa Stallonen omassa filmografiassa se häviää selvästi Rocky- ja Rambo-elokuville, mutta mielestäni se kuuluu Harlinin Cliffhangerin ja James Mangoldin Cop Landin ohella Stallonen 90-luvun mielenkiintoisempien projektien joukkoon — niin hyvässä kuin pahassa.
Kaikkihan riippuu siitä, mihin muihin elokuviin sitä vertaa.
Ville Vuorio
Leffahamsteri
