Katsoin Halloweenin kunniaksi pitkästä aikaa Wes Cravenin ohjaaman Screamin, jokaoli ensimmäinen metakauhuelokuva, joka suoraan sanoitti oman genrensä “sääntöjä” ilmestyessään 1996.
Missään nimessä se ei ollut ensimmäinen metaelokuva kauhun saralla, sillä olihan Wes Cravenkin vain kaksi vuotta takaperin ohjannut elokuvansa Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen, joka pyrki herättämään uutta eloa ja kommentoimaan hänen itsensä aloittamaansa kauhuelokuvien sarjaa.
Scream toi esille sen, miten kauhuelokuvien uhreja ja selviytyjiä kuvattiin. 70- ja etenkin 80-luvun slasher-elokuvista selviytyvät eivät käyttäneet huumeita, juoneet alkoholia tai harrastaneet seksiä. He olivat tavallaan tai toisella siveellisiä, puhtaita neitsyitä. Toisin sanoen kauhuelokuvissa nuoria henkilöitä rangaistiin heille “haitallisten” aktiviteettien harrastamisesta, koska katsojia ei haluttu kannustaa näihin aktiviteetteihin.
Metakommentit ja -vitsailut henkilöityvät Screamissa kauhuelokuvansa tuntevan Randy Meeksin (Jamie Kennedy) hahmoon, joka sattuu myös työskentelemään videovuokraamossa. Yhdessä leffan kuuluisimmassa kohtauksessa Randy saarnaa edellä mainituista kauhuelokuvien säännöistä illanistujaisissa.
Mutta eräässä aiemmassa kohtauksessa pohtiessaan Sydney Prescottin (Neve Campbell) poikaystävän mahdollista syyllisyyttä Randy nostaa esiin sen, että kauhuelokuvassa “kaikki ovat epäiltyjä”. Randy jopa ennustaa, että murhaajaksi epäilty Sydneyn poissaoleva isä ei itseasiassa ole murhatöiden takana, vaan palaa viimeisessä näytöksessä kuolleena.
Olin nähnyt Screamin useaan otteeseen ennenkin, eli tämä ei ollut ensimmäinen katselukerta. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, miten hienosti elokuva ohjaa katsojan huomiota tarjoamalla eri tavoin harhaanjohtavia vihjeitä.
Scream nimittäin ei pelkästään saarnaa, vaan se myös elää esittämiensä opinkappaleiden mukaan ja tekee kaikista sivuhenkilöistä mahdollisia psykopaattimurhaajia. Ja tarkoitan tosiaan kaikkia, koska tässä elokuvassa kuka tahansa voi olla murhaaja. Jopa hieman uuno apulaissheriffi Dewey (David Arquette) on juuri sopivasti epäilyttävällä tavalla herttainen, että se herättää epäilyksiä siitä, että hän voisi olla flipannut puukkotappaja.
En esimerkiksi muistanut, että Henry “Fonzie” Winklerin näyttelemä rehtori Arthur Himbry oli yksi epäillyistä. Himbry pitää erittäin kiivaan puhuttelun kahdelle oppilaalle, jossa hän tuo esiin vihaa ja turhautumistaan nuorten keppostelua kohtaan. Rehtori heiluttelee saksia äkäisesti puhuteltavien edessä, ja kohtausta on maustettu kekseliäällä äänisuunnittelulla, joka antaa alitajuisesti epäilyttäviä viestejä rehtorista.
Huomaamattomampi harhaanjohtava vihje tarjotaan paikallisesta poliisipäälliköstä. Sidneyn joutuessa yllätyshyökkäyksen kohteeksi koulun vessassa näytetään tappajan isot maihinnousukengät, jotka myöhemmin muistuttavat vahvasti paikallisen sheriffin kenkiä.
Tällaiset pienet asiat vaikuttavat siihen, että katsoja joutuu jatkuvasti epäilemään kaikkia. Missä kukakin oli kenenkin kanssa milläkin tapahtumahetkellä. Pienikin vihje käytöksessä voi herättää epäilyn murhaajan identiteetistä. Wes Craven osaa ja uskaltaa kauhuleffojen mestarina viedä kohtauksia tarvittaessa korniin tai melodramaattiseenkin suuntaan, jos se auttaa katsojan käsityksen ohjaamisessa.
Screamin mielikuvituksellisuus ilmenee myös siinä, että murhaajan valeasu on käytännössä vain (kauhuelokuvan tekemisen aikoihin) geneerinen Halloween-asuste, joka on mahdollista ostaa mistä tahansa halpahallista. Katsojalle paljastetaan vasta elokuvan lopussa, että murhaajia oli kaksikin kappaletta.
Sydney Prescottin poikaystävä Billy Loomis (Skeet Ulrich) on yksi leffan pääepäillyistä, koska Billy ilmestyy sattumalta Sydneyn luokse samalla kun maskipäinen murhaaja jahtaa häntä. Poliisi pidättää Billyn, mutta joutuu vapauttamaan hänet, kun Sydney saa puhelun murhaajalta.
Myöhemmin Sydney kuitenkin epäilee, soittiko Billy hänelle sen jälkeen, kun hänet oli vangittu. Samalla kun Billy kysyy, miten hän voi vakuuttaa tyttöystävänsä syyttömyydestään, murhaaja hiipiikin Billyn taakse ja puukottaa häntä suoraan rintaan.
Kohtaus on useammalla eri tasolla nerokas.
Ensinnäkin Billyn kysymykseen annetaan välittömästi vastaus dramaattisten tapahtuen kautta: ainoastaan kuolema murhaajan käsissä voi tarjota Sydneylle (ja katsojalle) riittävän todisteen hänen oletetusta syyttömyydestään.
Toisekseen se alustaa upean juonipaljastuksen, kun Billy ei oikeasti kuollutkaan, koska hän on toinen murhaajista yhdessä ystävänsä Stu Macherin (Matthew Lillard) kanssa.
Lue myös: Scream 7:n ensi-iltapäivä on nyt selvillä – mukana myös tämä Scream-konkari
Tämähän sotii kauhuelokuvien yleistä logiikkaa vastaan! Jos kuolema näytetään kauhuelokuvassa, kuolet satavarmasti. Kuolema on epävarma ainoastaan, jos se tapahtuu kuvan ulkopuolella.
Tässä juuri piileekin Screamin nerokkuus.
Katsojina tiedämme syvällä alitajunnassamme, että kaikki selkeästi esitetyt vihjeet eivät pidä paikkaansa. Mutta tietysti emme osaa odottaa, että kukaan alkaisi kauhuelokuvassa lavastamaan omaa kuolemaansa.
Scream osoittaa taituruutensa ja paikkansa slasher-leffojen kaanonissa juurikin sillä, että kaikkien ennakoitavien ja ennalta-arvattavien säikyttelyjen ja väärille jäljille johtavien vihjeiden jälkeen Billyn valekuolema on yksi kaikkien aikojen katsojaa harhaanjohtavista bluffeista.
Koska jos katsot kohtauksen uudestaan alta, voit huomata, miten puukotus tuntuu näytellyltä performanssilta. Billyn kuolemassa on ohikiitävän hetken ajan piirun verran liian melodramaattinen elementti, kun “kuoleva” poikakaveri ojentaa kätensä ja viimeisillä voimillaan henkäisee rakkaansa nimen ennen kaatumistaan sängylle.
Tapahtumapaikkana on Stu Macherin vanhempien talo, joten Billyn kuolemaa seuraava takaa-ajo antaa omalta osaltaan katsojalle hienovaraisemman vihjeen siitä, että Stu on murhaaja. Sydney lukitsee makuuhuoneen oven, mutta veistä heiluttava takaa-ajaja pääsee niskan päälle, koska hän tuntee talon.
Murhamysteerit voivat helposti epäonnistua siinä, miten ne eivät tarjoa tarpeeksi näitä harhaanjohtavia vihjeitä katsojalle. Niillä on mahdollista ohjata katsojan huomio toisaalle, jotta juonipaljastusten silmänkääntötemput toimivat.
Nostan tämän lisäksi hattua myös sille, miten Scream tasapainoilee realismin ja kauhulogiikan välillä. Sydneyn pitää olla takaa-ajokohtauksissa hengenvaarassa, mutta hänen pitää kuitenkin pitää onnistua päästä karkuun. Takaa-ajoissa naamioitu tappaja kompastelee ja horjahteleekin aikamoisesti, mutta se lisää mielestäni tarinan inhimillistä uskottavuutta.
Leffan realismi nostetaan esiin, ja menee ainakin itselläni ihon alle, kun lopussa Stu ja Billy puukottavat toisiaan lavastaakseen murhaajaksi Sydneyn isän, jota he piilottelivat Stun kaapissa. Billy kuitenkin puukottaa Stuta vahingossa liian paljon, joten hän alkaa menettää verta. Nostan hattua etenkin Matthew Lillardille, joka vetää roolinsa uskomattoman hyvin.
Kaikista metahetkistä huolimatta Scream on tyylipuhdas slasher– ja ennen kaikkea täysiverinen mysteerielokuva, joka osaa yllättää ja pitää otteessaan.
Tämä on yksi kauhuelokuva, jonka toivoisin näkeväni ensimmäistä kertaa, koska se on niin mestarillisesti rakennettu. Mutta onneksi se tarjoaa uutta arvostettavaa uusintakierrostenkin myötä.
Ville Vuorio – Leffahamsteri