45 vuotta

GENRE ENSI-ILTA 18.12.2015 TÄHDET

Eläkkeelle jäänyt opettaja Kate Mercer (edelleen lumoava Charlotte Rampling) ja hänen miehensä Geoff (Tom Courtenay) ovat olleet naimisissa 45 vuotta. Vaikka he ovat aikoinaan päättäneet olla hankkimatta lapsia, he ovat viettäneet onnellista joskin hieman tapahtumaköyhää elämää. Heidän valmistellessaan näyttävää vuosijuhlaa Geoff saa järisyttävän kirjeen. Sen sisältö nostaa pintaan kauan sitten unohtuneita muistoja ja pakottaa pariskunnan arvioimaan suhdettaan uudelleen. Kun parissa päivässä pitäisi sisäistää niin paljon uutta, onko viikonloppuna enää liittoa, jota juhlia?

Jos elokuvista jotain voi oppia, niin avioliiton vuosijuhlia on vältettävä hinnalla millä hyvänsä. Jos ei vanha heila ilmaannu kutsumatta, aviottomat lapset piipahda tervehtimään tai nolot salaisuudet paljastu yksi toisen jälkeen, jotain kamalaa tapahtuu kuitenkin. Ja seuraukset eivät ole kauniita.

Vaikka Andrew Haighin elokuvan alussa tapahtuva paljastus ei olekaan sitä tavallista likapyykkiä, se järisyttää näennäisesti vakiintunutta liittoa perusteita myöten. Loppujen lopuksi, ihmissuhteet ovat kuin korttitalo. Pienikin tärähdys voi sortaa ne, Haigh tuntuu sanovan.

Haigh on osoittanut suurta lupausta jo elokuvallaan Weekend ja vastikään lopetetulla HBO-sarjalla Looking, mutta hänen kolmas elokuvansa on hänen varmin työnsä. Se perustuu löyhästi David Constantinen novelliin In Another Country, ja osoittaa, että vaikka menneisyydestä ei puhuisi, se ei katoa mihinkään. Päinvastoin, sillä on ikävä tapa hiipiä kimppuun, kun olet vanha ja tyytyväinen, ja vähiten odotat sitä. Tavallaan lempeä draama on kummitustarina, paljon pelottavampi kuin mitä Guillermo Del Toro kehitteli goottikartanossaan – ja paljon paremmin näytelty.

On kulunut tapa kutsua elokuvaa näyttelemisen voimannäytöksi, mutta 45 vuoden tapauksessa on vaikea keksiä parempaa ilmaisua. Ilman tosielämän vastineita, joita tutkia, ja näyttäviä kasvoproteeseja Rampling ja Courtenay toivat helmikuussa Berliinistä kotiin hyvin ansaitut Hopeakarhut. On helppo nähdä miksi – elokuva on mestariluokkaa hiljaisessa intensiivisyydessään. Vaikka joukkokohtaukset voivat vaikuttaa hieman jäykiltä, elokuva liitelee omissa korkeuksissaan, kun kamera keskittyy päähenkilöihin. Jos jostain syystä ei rakastunut Ramplingiin jo Woody Allenin elokuvassa Muistelmia – Stardust Memories, siltä ei nyt voi välttyä.

The Best Exotic Marigold Hotel ja muutama muu suosittu elokuva on suunniteltu näyttämään, että vanhukset ovat kuin ketkä tahansa muut ihmiset. Haigh pyöräyttää sokeroidun konseptin päälaelleen. Ei ehkä koskaan ole liian myöhäistä pukeutua sariin, mutta ei myöskään tuntea mustasukkaisuutta, pettymystä ja kipua. ”Nuoruudessamme tehdyt valinnat on hemmetin tärkeitä”, sanoo Geoff yhdessä vaiheessa. Varmasti, mutta jossain vaiheessa niitä kuitenkin katuu. Edith Piaf ei selvästikään tiennyt mistä lauloi.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat