Fly Me to the Moon

1960-luvun avaruuden valloituksen kilpajuoksun raameihin astetun kevyen romanttisen komedian arvot ovat ennemmin ammattimaisessa toteutuksessa kuin sisällössä, mutta aivan liian pitkänäkin se onnistuu viihdyttämään. (Ikäraja K-7)

11.7.2024 15:14
MAA / VUOSI GENRE , , ENSI-ILTA 12.07.2024

Kaikilla rintamilla Neuvostoliiton varjoon 1960-luvulla jäänyt Yhdysvallat on tehnyt julkisen lupauksen: suurvalta toimittaa ihmisen Kuuhun ja takaisin vuosikymmenen loppuun mennessä. Fly Me to the Moon alkaa tilanteesta, jossa ollaan saapumassa viimeiselle mahdolliselle vuodelle, ja projekti on vastatuulessa niin teknologisesti kuin taloudellisesti. Valkoinen talo päättää ratkaista ensin mainitun ongelman fiksaamalla jälkimmäisen. Presidentin salainen ykkösnyrkki pakkovärvää tehtävään nuoren markkinointi-ihmeen, Scarlett Johanssonin esittämä Kelly Jones.

Näpsäkkä kaunotar, joka ei hyväksy ei-vastauksia eikä anna faktojen tai edes totuuden estää pyrkimyksiä, käy insinööritiimiä johtavan salskean laukaisujohtaja Cole Davisin (Channing Tatum) hermoille, mutta kaksikko tarvitsee toisiaan projektia edistävän yhteisen rintaman muodostamiseksi. Kukaan tuskin yllättyy, kun he alkavat hiljalleen nähdä toisiaan uusin silmin.

Harmillisesti katsoja ei juuri pääse osallistumaan siihen. Cole on jäyhä jököttäjä ja Kelly manipuloiva pyrkyri, vaikka hahmot laitettaisiin tekemään mitä tahansa. Kaikista pahimmin menoa rampauttaa Woody Harrelsonin selvästi nautiskellen esittämä agentti, joka on kirjoitettu ennemmin fasistisen diktatuurin edustajaksi kuin silkkiin käärityksi teräsnyrkiksi, jonka tehtävänä pitäisi olla kuoppien tasoittaminen projektin tieltä eikä siihen osallistuvien ihmisten kiristäminen ja terrorisoiminen.

On vaikea samastua elokuvan ihmisten tavoitteisiin, jos hahmoista ei pahemmin pidä. Kun Cole ja Kelly alkavat lähestyä toisiaan, se on nimenomaan kirjoitettu käänne ilman sen kummempaa romanttista kemiaa.

Kun romanttisen komedian lempi ei leisku eivätkä vitsit juurikaan naurata, on kaikki toteutuksen varassa. Sillä saralla Fly Me to the Moon onneksi suorastaan loistaa.

Ensinnäkin ajankuva on toteutettu loistavasti, ja kuurakettiprojektin esitys antaa oikeasti kuvaa siitä, miten kädet savessa raketteja tuohon aikaan rakennettiin, kun kaikki oli uutta ja aikaisemmin kokematonta. Kaikki on toteutettu teknisesti hienosti, erityisesti ääniraita loistaa Kellyn korkojen naputuksesta rakettimoottoreiden jylinään. Kaikkea muuta olisi helposti voinut leikata puolikin tuntia, ja elokuva olisi siitä vain parantunut.

Mikä tärkeintä, Tatum on kuin tehty tällaisten jokamiesten esittäjäksi, ja Johansson sukeltaa hienosti viehätysvoimastaan tietoisen manipulaattorin nahkoihin. Heitä katsoo mielellään yhdessä ja erikseen, vaikka ihastus heidän välillään on täysin keinotekoista. Fly Me to the Moon toimii ammattimaisen sliipattuna hömppänä, kesäisenä kertakäyttöviihteenä, joka ei pahemmin aivotoimintaa vaadi.

Jouni Vikman

Fly Me to the Moon -elokuvan traileri

YouTube video