Jackie

3.1.2017 16:07
MAA / / VUOSI GENRE ENSI-ILTA 06.01.2017

Pablo Larraín on varmasti uuvuksissa. Esiteltyään Nerudan Cannesissa vasta keväällä hänellä on jo valmiina uusi filmi yhdestä Yhdysvaltojen kaikkien aikojen ikoneista. Jos ohjaaja ei pidä varaansa, hän päätyy tätä vauhtia uudeksi Woody Alleniksi.

29. marraskuuta 1963. Viikko sen jälkeen, kun tapahtumat Dallasissa saivat koko maailman haukkomaan henkeään, Jaqueline Bouvier Kennedy (Natalie Portman ohuinta posliiniakin hauraampana) päättää vihdoin astua julkisuuteen. Ja mikäpä parempi tapa tehdä se kuin myöntää haastattelu Life-lehdelle. Vaikka yhteistyö toimittaja Theodore H. Whiten (Billy Crudup) kanssa alkaa kankeasti, lehtimies tajuaa nopeasti, että Jackielle edesmenneen miehen legenda on tärkeämpi kuin totuus. Mikä se sitten lieneekään.

Vuosikymmenet vierivät ja muodit vaihtuvat mutta kiinnostus Kennedyihin säilyy. Se vain saa uusia muotoja. Päähenkilönsä tavoin Jackie-elokuvalla on monta inkarnaatiota. Alun perin itsensä Darren Aronofskyn piti ohjata se – nyt hänet on merkitty yhdeksi tuottajista – ja Rachel Weiszin esittää pääosaa. Tilanne muuttui, kun he erosivat. Uusi ohjaaja on hieman yllättävä valinta. Larraín on toistaiseksi päässyt lähimmäksi USA:ta tehdessään täydet Travoltat Lauantai-illan huuman inspiroimassa Tony Manerossa. Onneksi chileläisohjaaja tietää mitä tekee. Toisin kuin esimerkiksi Olivier Dahan, jonka näkemys Grace Kellysta oli niin huono, että se lähes tuhosi hänen uransa.

Kuten ulkopuoliselta uskaltaa odottaakin, Larraín sukeltaa kulissien taakse eikä keskity puhtoisen kiillotettuun julkisivuun naisessa, joka muistetaan lähinnä siitä, että hänestä seksi on pahasta koska vaatteet rypistyvät. Näennäisesti sattumanvarainen mosaiikki arkistomateriaalia (mukaan lukien Emmyn voittanut tv-kierros Valkoiseen taloon) ja kohtauksia Jackien elämästä välittömästi salamurhan jälkeen ei ole mikään tyypillinen elämäkerta. Lukuunottamatta satunnaista kommenttia, jonka mukaan – yllätys yllätys – kyseessä ei olisikaan ollut yksinäinen asemies, Jackie ei ole poliittinenkaan. Larraín ei ole kiinnostunut kirjoittamaan historiaa uusiksi, hän keskittyy tiukasti yhden naisen kamppailuun. Onkin sääli, että paikoin elokuva on jäykkä kuin päähenkilönsä hiuslakalla koomaan vaivutettu kampaus.

Onneksi Natalie Portman herättää joka kerta kaiken taas henkiin. Vuosien varrella Jackieta ovat näytelleet niin Sarah Michelle Gellar, Charlien enkeleiden Jaclyn Smith kuin, köh, Divinekin John Watersin vuoden 1968 Eat Your Makeupissa. Ei ole yllätys, että tässä seurassa Portman loistaa. Vain muutamaa harha-askelta kaukaiseen, kaukaiseen galaksiin lukuunottamatta hän ei juuri tee virheitä. Ja kuka tietää, ehkä hän helmikuussa pokkaa toisen Oscarinsa (älä kuuntele moisia, Amy Adams, me vain keskustelemme). Kunhan äänestäjät vain pääsevät yli hänen liioitellusta Jackieta matkivasta aksentistaan. Se nimittäin kuulostaa Dorilta puhumassa valasta.

Larraínin mukaan juuri Jackie teki vieraissa juoksevasta ja mafiakytköksisestä miehestään symbolin. Sillä oli myös hintansa – koko Jackien loppuelämän häntä kieltäydyttiin näkemästä muussa roolissa kuin JFK:n leskenä. Siitä syntyy ristiriitaisuus, sillä vaikka Larraínin elokuva on ehdottomasti kiinnostava, se tekee saman asian. ”Mies on pää, mutta nainen on kaula. Ja hän saa pään kääntymään haluamaansa suuntaan”, totesi Kreikkalaisen naimakaupan matriarkka. Ikään kuin se lohduttaisi. Jackiella on erinäisiä temppuja täydellisesti käärityissä hihoissaan, mutta loppujen lopuksi sekin on pääasiassa vain tarina jonkun vaimosta.

Jackie -elokuvan traileri

Lisää luettavaa