Välillä sitä vain tapahtuu niin, että on jollain festivaalilla Virossa, ja on vielä tunti pari luppoaikaa ennen kuin cocktailien tarjoileminen alkaa. Niinpä päättää ajankulukseen – ja koska se alkaa juuri sopivasti viereisessä teatterissa – mennä katsomaan jonkin oudon filmin, jonka näyttelijöistä ei ole kuullutkaan. Ja sitten huomaa rakastuneensa.
Katherine (Florence Pugh) naitetaan paljon vanhemmalle miehelle (Paul Hilton), joka ei pahemmin vaikuta kiinnostuneelta maapläntin mukana lunastetusta nuoresta vaimostaan. Vietettyään päiviä lähes täydellisesti eristyksissä Katherine alkaa arvostaa uutta vapauttaan. Kun aviomies – ja tämän ankara isä (Christopher Fairbank) – ovat suurimman osan ajasta poissa, Katherine aloittaa suhteen tilalla työskentelevän Sebastianin (Cosmo Jarvis) kanssa.
Lady Macbeth on vastakohta isoin fanfaarein markkinoiduille elokuville, joihin on kyllästynyt jo ennen kuin niitä on päässyt näkemään. William Oldroyn vaatimaton esikoinen livahti maailmalle vähin äänin, mutta se suorastaan huutaa huomiota. Ja todellakin ansaitsee sen.
Tarina on tuttu, mutta kuten elokuvan nimikin viittaa, tällä kertaa huomio keskittyy yhteen ihmiseen. Ja vaikka teos on tietysti Shakespearen näytelmän inspiroima, se on myös sovitus Nikolai Leskovin vuoden 1865 miniromaanista Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth.
Leskovin teos ei ole mikään uusi löytö. Dmitri Šostakovitš teki siitä vuonna 1934 oopperan, joka todella onnistui suututtamaan Stalinin. Oscarin voittanut puolalaisohjaaja Andzej Wajda filmatisoi sen vuonna 1961. Siirtämällä tapahtumat Venäjältä 1800-luvun Englannin humiseville harjuille Oldroy onnistuu sanomaan jotain tuoretta.
Oldroyn näkemys on yhtä lailla rehellinen kuvaus naisen asemasta viktoriaanisessa yhteiskunnassa kuin todentuntuinen kannanotto rotupolitiikkaan. Se on aihepiiri, joka näteistä pukudraamoista usein puuttuu, mitä yhä enenevissä määrin protestoidaankin. Mutta varoitus Austen-faneille: Lady Macbeth ei ole vain nätti pukudraama.
Mukana on makaaberi elementti, joka saa elokuvan tuntumaan ennemmin Brönten sisaruksilta kuin Shakespearelta, ja tuulinen ympäristö lisää jatkuvaa uhan tuntua. Tarina on todella synkkä, ja vaikka ei voi muuta kuin tuntea sympatiaa päähenkilöä kohtaan, se käy minuutti minuutilta yhä vaikeammaksi. Vaikka aluksi tuntuu, että Katherine vain kostaa häntä vastaan rikkoneille näiden ansaitsemalla tavalla – minkä hyväksymistä helpottaa, että nämä ovat myös melko ällöjä – Oldroy ei lopeta siihen. Pian katsoja joutuu miettimään kenen puolella oikein on ja mitä hittoa seuraavaksi tapahtuu.
Tässä vaiheessa on mainittava pääosien esittäjien roolisuoritukset, sillä on Florence Pughin ansiota, että katsoja pysyy Katherinen leirissä, vaikka sitten hieman järkyttyneenä. Vaikka hänellä on ansioluettelossaan vain yksi pitkä elokuva tätä ennen, hän ahmii tilaa valkokankaalla roolissa, joka suorastaan vaatii sitä. Vuosien varrella on nähty monia lady Macbetheja Marion Cotillardin hiljaisesta ärtyneisyydestä (ja loputtomasta ranskalaissävytteisestä mutinasta) Francesca Annisin kaksiteräiseen suloisuuteen, mutta Pughin versio tuntuu lopulliselta.
Ehkä juuri siksi, että hänellä ei juuri ole kilpailua. Kun mieshahmoissa ei ole Katherinen intensiteettia, hän oppii luovimaan tukahduttavassa ympäristössään pelottavan hyvin ja tekee siitä pitkälti oman leikkikenttänsä. ”Minulla on paksu nahka”, hän sanoo miehelleen pimeässä makuuhuoneessa kuin ennakoiden tulevia kauhuja. Olisipa mies vain ottanut sen vakavasti.