Elizabeth Miller, joka tunnettiin myös kutsumanimellä Lee Miller, syntyi Yhdysvalloissa vuonna 1907. Kun hän vuonna 1977 kuoli 70 vuotiaana, hän oli elänyt uskomattoman rikkaan elämän. Hän ei ollut ainoastaan kokenut 1920-luvun biletystä, 1930-luvun lama-aikaa ja 1940-luvun sotaa, hän oli ollut osa niitä raivaten tietään erilaisten esteiden läpi itseään toteuttaakseen. Koko hänen elämänsä ajan hän ja hänen kotinsa olivat taiteen ja taiteilijoiden suojasatamia.
Keväällä ilmestyneessä Alex Garlandin Civil War -elokuvassa tehdään kunniaa Lee Millerin uralle toisen maailmansodan valokuvaajana. Se on vain yksi kiehtovan naisen monista elämänvaiheista, ja onkin suorastaan outoa, ettei hänestä ole aikaisemmin saatu aikaiseksi elokuvaa.
Nyt tilanteeseen tulee korjaus, kun Kate Winsletin vuosia Millerin perheen kanssa kehitelty intohimoprojekti saa ensi-iltansa. Mikä parasta, se on toimiva muotokuva erikoislaatuisesta naisesta ja ylittää rajoitteensa, joihin kuuluvat resurssien haaliminen useista lähteistä monien vuosien aikana sekä kaikkea mahdollista kokeneen päähenkilön tarinan rajaaminen hallittavissa oleviin raameihin.
Winsletin visiossa – sellaiseksi Lee-elokuvan voi määritellä, vaikka mukana on toki ollut paljon muitakin tekijöitä – Millerin elämässä on kaksi tärkeää määrittelevää tekijää. Ensimmäinen niistä astuu kuvaan vuonna 30-luvun loppupuolella juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Elokuvakin alkaa siitä Millerin tavatessa Alexander Skarsgårdin esittämän taiteilija ja taidekauppias Roland Penrosen. Lee kätevästi unohtaa Millerin olleen tuolloin jo naimisisissa ja eronneen puolisostaan vasta sodan jälkeen. Käytännössä rakkaus Penroseen joka tapauksessa johti elämän mullistaneeseen muuttamiseen Lontooseen ja perheen perustamiseen.
Toinen Millerin elämän kulmakivistä on valokuvaus, jota hän ryhtyi opiskelemaan Man Rayn johdolla. Se oli irtiotto kameran edessä muiden katseen kohteena vietetystä ajasta, ja valokuvista tuli hänen tapansa kommentoida maailmaa sellaisena kuin hän sen näki. Sen seurauksena syntyivät lukuisat ikoniset sotaa taltioineet otokset, jotka eivät vain raportoineet tapahtunutta vaan ottivat myös kantaa sotaan ja sen uhreihin kaikkien osapuolien joukossa.
Tärkein osa elokuvaa kertoo siitä, kuinka brittiläiselle Voguelle työskentelevä Miller tekee kaikkensa kiertääkseen naisten asemaa sääteleviä rajoituksia ja päästäkseen Manner-Eurooppaan kuvaamaan sodan etenemistä. Kun se vihdoin onnistuu, Miller saa aisaparikseen komedioista paremmin tunnetun Andy Sambergin esittämän valokuvaajan. Monien koomikkojen tapaan Samberg osoittautuu hyväksi draamanäyttelijäksi.
Elokuvan kantava voima on kuitenkin aivan huikeassa vedossa oleva Kate Winslet, jolle vähintään Oscar-ehdokkuus on selviö. Vaikka kyseessä on ollut selvä intohimoprojekti ja tuottajatähti on läsnä käytännössä jokaisessa kuvassa, missään vaiheessa mieleen ei nouse ajatusta egoprojektista. Winslet yksinkertaisesti vaikuttaa tuntevan esittämänsä naisen niin läpikotaisin, että muodonmuutos on lähes täydellinen.
Ei haittaa, vaikka Penrosen kohtaamisen ohella muitakin nurkkia oiotaan – absoluuttinen totuus ja sujuva kerronta harvemmin kulkevat käsi kädessä. Tärkeintä on, että elokuvasta välittyy uskottava kuva määrätietoisesta, tunteiden ja laskelmoinnin pyörremyrskyltä vaikuttavasta keski-ikäisestä naisesta, joka on oppinut jättämään muiden mielipiteet omaan arvoonsa. Silti hänen kohtaamansa asiat eivät voi olla tekemättä säröjä vahvaan mieleen.
Elokuvan heikoin elementti on sen kehystarina. Siinä Josh O’Connorin esittämä nuori mies haastattelee Lee Milleriä ja esittää kysymyksiä tämän elämästä ja valokuvista. Täysin kuvitteellinen elementti on kätevä työkalu, joka sallii kerronnan siirtymisen kiinnostavasta hetkestä toiseen ilman, että kokonaisuus on töksähtelevä lista Millerin kuvista ja niiden syntytarinoista. Ikävä kyllä loppu vetää maton sen alta ja tekee siitä retrospektiivisesti mietittynä toimimattoman ja mikä vieläkin harmillisempaa, Millerin perintöä valvovien tahojen aavistuksen mauttoman oman hännän nostatuksen.
Se on kuitenkin pieni kosmeettinen haitta vaikuttavassa kokonaisuudessa, jossa toteutus ja kohde ovat muuten hienossa tasapainossa.
Jouni Vikman