Oikeuden metsästäjät

GENRE , ENSI-ILTA 02.07.2021 TÄHDET

Kun polkupyörien varastaminen ei kannata.

Tanskalaisesta huumorintajusta pitäisi kirjoittaa paljon enemmän artikkeleita. Saattaa toki olla, että ehkä ajattelenkin nimenomaisesti vain Anders Thomas Jensenin huumoria. Oli miten oli, siitä pitäisi kirjoittaa enemmän artikkeleita.

Vaikka Jensenin käsikirjoitukset ovat vaikuttaneet monien tanskalaisten elokuvien menestykseen ja Susanne Bierin uran kansainvälistymiseen, hänen omat ohjauksensa kuten Men & Chicken tuntuivat mielenkiintoisuudessaankin jotenkin pieniltä. Nyt hän tähtää isompaan maaliin. Ja rehellisesti sanottuna: valtavirta pukee häntä.

Pääasiassa sen vuoksi, että näinä komedian kannalta eriskummallisina aikoina – jotka ovat saaneet Kevin Hartin toteamaan, että hän tuntee olonsa mukavaksi enää kotonaan, koska siellä vielä voi sanoa mitä haluaa – Jensenillä ei tunnu olevan ongelmia vääntää huumoria lihavista, seksiorjista tai lapsuuden kaltoinkohtelun traumoista kärsivistä. Kieltämättä se ei huvita kaikkia: se on liian outoa, liian synkkää ja mahdollisesti liian väkivaltaista siihen.

On silti upea tunne, kun voi nauraa välillä jollekin aivan sopimattomalle ilman, että pitää katsoa vielä kerran White Chicks Netflixiltä. Muuten, katsokaa se pian, ennen kuin sekin kielletään.

Jensenin tarina on outo. Se perustuu ”perhosvaikutukselle”, jonka mukaan pienikin asia – kuten perhosen siivenisku tai elokuvan tapauksessa suloiselle virolaistytölle varastettu pyörä – voivat käynnistää valtavan tapahtumaketjun. Lopputulos voi olla hirmumyrsky tai junaonnettomuus, joka vaatii vaimon ja äidin hengen pakottaen teinitytön (Andrea Heick Gadeberg) ja hänen etäisen isänsä, ammattisotilas Markuksen (Mads Mikkelsen) taas yhteen. Se on kummallekin pelottava ajatus. Etenkin Markukselle, joka on selvästi menneisyytensä traumatisoima mutta joka silti valitsee joka kerta väkivallan tien murskaten neniä ympärillään kuin sokko Hulk.

Kitkaisen jälleennäkemisen keskeyttää pian joukko vastikään potkut saaneita, salaliittoteorioita syytäviä data-analyytikkoja. He saavat valmiiksi liipasinherkän Markuksen uskomaan, että on sittenkin jokin konkreettinen taho jota syyttää vaimonsa ennenaikaisesta kuolemasta.

Se on melko hyvä tekosyy saada idiootit juoksentelemaan aseiden kanssa. Kyseiset idiootit ovat vielä ensi-luokkaisia, ja jos heillä ei ole selvästi näkyvää vammaa, he ovat Fargon Steve Buscemin tapaan ainakin ”jotenkin hassun näköisiä”.

Näinä villisti laukkaavien salaliittoteorioiden aikaan, ihmisten rynnäköidessä niiden vuoksi vallan temppeleihin, meno tuntuu jopa uskottavalta. On aina hyvä, kun on joku jota syyttää ja johon kohdistaa kostonsa. Jonkin aikaa se jopa tuo tarkoitusta elämään.

Vaikka on hauskaa vain katsella ääliöiden heittäytymistä missioon, joka ei tunnu missään vaiheessa loogiselta, elokuvassa on myös aitoa, lähes yllättävää lämpöä. Se nostaa tarinan pelkän pilkanteon tai Ocean’s Elevenin sekoiluversion yläpuolelle.

Jensen näkee sankarikokelaansa sellaisina kuin he ovat ja silti välittää heistä muistaen näyttää myös heidän haavansa. Niitä onkin paljon, edelleen märkiviä, mutta yhteyden löytäminen auttaa. Ja niin yhdestä vuoden oudoimmista elokuvista tulee yksi vuoden koskettavimmista. Kiitos jonkin siipiään värisyttävän perhosen. Ja Anders Thomas Jensenin huumorintajun.

Marta Bałaga


YouTube video