M. Night Shyamalan on luonut suhteellisen mielenkiintoista uraa Hollywoodissa jo pitkään. Kuudes aisti oli ohjaajan jättimenestys ja Signs oli ihan hauska pelottelu, mutta The Village, The Lady in The Water ja etenkin The Last Airbender olivat kovan luokan pettymyksiä. The Happening -elokuvasta emme edes puhu. Vuoden 2015 The Visit tuntui lupaavan ohjaajan päässeen takaisin rytmiinsä, mutta valitettavasti Shyamalanin uusi elokuva, Old, todistaa hänen edelleen etsivän itseään tarinankerronnallisesti.
Old sijoittuu upealle rannalle, jota hotelli suosittelee Capan lomailevalle perheelle. Autokuski (Shyamalan itse perinteisessä cameo-roolissa) ajaa isä Guyn (Gael Garcia Bernard), äiti Priscan (Vicky Krieps) sekä lapset Maddoxin ja Trentin rannalle ja sanoo palaavansa hakemaan vieraat myöhemmin. Mukana on myös Rufus Sewellin esittämä kirurgi Charles, tämän mallivaimoke Chrystal ja parin pieni lapsi Kara. Myöhemmin paikalle eksyvät myös Jarin ja hänen epilepsiaa sairastava vaimonsa Patricia. Konkkaronkka kohtaa rannalla myös räppäri Midsize Sedanin.
Yhtäkkiä ryhmän lapset alkavat kasvaa ja vanhentua suorastaan silmissä eikä kukaan voi poistua rannalta. Kello tikittää ja aika alkaa loppua kesken.
Old on aikamoinen sekametelisoppa. Shyamalanin dialogi on täynnä typeryyksiä ja itsestäänselvyyksiä, eikä edes suhteellisen taitava näyttelijäkaarti kykene pelastamaan käsikirjoitusta. Elokuvan sisäinen logiikka ei juurikaan kestä tarkempaa tutkailua; Shyamalan ei selkeästi ole päättänyt onko vanheneminen vain fyysistä vai erityisesti elokuvan lasten osalta myös henkistä. Kyseessä on lisäksi visuaalisesti ristiriitainen ja sekava elokuva. Shyamalanin kamera osoittaa milloin minnekin, kuvailee ajoittain taivasta ja pilviä vaikka kuvakulman alareunassa tapahtuu kaikenlaisia kauheuksia. Elokuvasta puuttuu visuaalinen harmonia ja tietty punainen lanka, jota se epätoivoisesti tarvitsee.
Mutta ei Old siltikään ole täysin epäonnistunut elokuva, vaan se sisältää yksittäisiä kohtauksia, jotka ovat vaikuttavia. Erityisesti Abbey Leen Chrystal-hahmo on mielenkiintoinen, ja Shyamalan vaihtelee eri tyylilajien välillä vaivattomasti. Kun Old saa body horror -vaikutteita, on elokuva parhaimmillaan, sillä jos Shyamalan jotain osaa niin kauhun perusteet.
Harmillisinta Oldissa kuitenkin on, että se ei juurikaan sano mitään aiheestaan. Parempi ohjaaja olisi sanonut jotain yhteiskuntamme yhteisestä vanhenemisen ja kuolevaisuuden pelosta, mutta Shyamalan mieluummin nojaa perinteiseen lopputwistiin, joka on rohkea ja aidosti yllättävä, jopa ihan fiksu. Se kuitenkin menettää tehoaan, koska osaamme jo odottaa sitä.
Kaikesta kritiikistä huolimatta pitää olla iloinen Oldin kaltaisesta elokuvasta. Ei, se ei ole hyvä, mutta se on keskustelua herättävä ja varmasti mielipiteitä jakava. Shyamalan on aina jakanut niin yleisöjen kuin kriitikoidenkin mielipiteet, mutta uusi Shyamalan-elokuva on aina tapaus itsessään eikä hänen kaltaisiaan ohjaajia ole turhan monia. Joten iloitkaamme elokuvien moninaisuudesta ja Shyamalanin silkasta röyhkeydestä.
Maria Lättilä