Pearl

/ GENRE ENSI-ILTA 24.07.2019 TÄHDET

Kehon muokkauksen ja naisellisuuden yhteyksiä tutkiva Pearl ei ole mikään Pumping Iron II: The Women. Englanninkielisellä tekstityksellä varustettu elokuva on KesäKino Engelin ohjelmistoa.

Elsa Amiel todistaa kesän oudoimmassa ensi-illassa (mikä on paljon, ottaen huomioon, köh, Elvis & Onervan), että glitteriä ei koskaan voi käyttää liikaa. Ei ainakaan mikäli kilpailee kehonrakennuksessa, minkä Amielin elokuvan päähenkilö Léa Pearl (Julia Föry) tietää liiankin hyvin. Asianmukaisella vaalealla leijonanharjalla varustettu Léa on alan kokenut ammattilainen, jolta ontuva valmentaja (Peter Mullan) odottaa voittoa. Taas.

Ei niin, että asiat vakavasti ottava Léa epäilisi kykyjään. Hän osaa keskittyä maaliinsa esiintymisen lähestyessä ja loukkausten leijuessa ilmassa kuin tukkalaitteita koossapitävä sumute. Mutta jopa hänen kuvionsa menevät sekaisin, kun hänen luokseen saapuu lapsi, jonka saamisen hän on lähes unohtanut.

Keskittymistä ei haittaa niinkään äidinrakkaus kuin ärtymys siitä, että kukaan uskaltaa keskeyttää hänen vaativat rutiininsa. Riippumatta siitä, kuinka pieni lapsi on, tai kuinka välittömiä hänen tarpeensa ovat.

On hauskaa miten Amiel pystyy pelkästään tällä epäsuhtaisen parivaljakon konseptilla kääntämään odotukset päälaelleen heti alusta lähtien. Pearl pystyy lähes kokonaan välttämään tavanomaiset sokeriset tarinakuviot, jotka saarnaavat, että suloisen lapsen tullessa kuvaan kaikki muu on siirrettävä taka-alalle.

Joutuessaan kohtaamaan aina hyljeksimänsä äitiyden Léa kyllä muuttuu, se on varma. Mutta ei ennen kuin hän on nostanut paljon painoja ja kuitannut kalavelkoja – eikä suinkaan sillä tavalla kuin tehdään Hollywoodissa, perinteisten perhearvojen todellisessa viimeisessä linnoituksessa katolisen Puolan ohella.

Juuri siinä Amiel osuu kultasuoneen apunaan oikea kehonrakennusmestari Föry, joka ei täytä vain Léa Pearlin ulkoisia vaatimuksia mutta myös hahmon pikku oikut: tämä on keskittyessään hyvä, mutta ärsytettynä suorastaan herkullinen. Eli suurimman osan ajasta.

Vaikka Föry ankkuroi elokuvan tiukasti todellisuuteen, jonka hän niin monen vuoden jälkeen tuntee paremmin kuin kukaan, Amiel ei anna sen pahemmin häiritä. Hän on värvännyt yhdeksi kilpakumppaniksi pajunvitsaa muistuttavan Agata Buzekin, vaikka tämä painaa vähemmän kuin vastasyntynyt koiranpentu. Ohjaajan valinta tuo oman psykedeelisen elementtinsä kilpalajiin, jota on maailmalla naureskeltu yhtä paljon kuin Arnoldia on ihailtu.

Erityisesti elokuvan naispuoliset kilpaurheilijat kääntävät selkänsä yleensä hyväksytyille ulkonäköodotuksille. Samalla heidän naisellisuutensa menee asteikolla 11:een, kun he esittelevät valtavia lihaksiaan tekoripsien väristessä. Kontrastia on kiehtovaa katsoa, kun selkeät sukupuolirajat lentävät ulos ikkunasta. Kun tarina ei paikoin vakuuta, sen korvaa säihkyvä visuaalisuus, mikä nostaa elokuvan isommaksi kuin sisältämänsä sanoma.

Puhumattakaan siitä, että on aina osoitettava suosiota mille tahansa tuotannolle, jossa hylätyn lapsen ilmaantuminen ei saa sankaritarta purskahtamaan kyyneliin ja anelemaan anteeksiantoa. Sen sijaan hemmetin penska lukitaan saman tien kylpyhuoneeseen. Mitä siihen voi sanoa – itsepähän kerjäsi sitä.