2022 on ollut suopea vuosi kauhuelokuvien ystäville. Bodies Bodies Bodies oli erinomainen kuten oli myös Prey ja Ti Westin X. Scott Derricksonin The Black Phone oli sekin ihan mukiinmenevä.
Smile on kuitenkin vuoden suurin yllätys. Traileri sai uskomaan, että kyseessä olisi taas yksi naurettava tusinatuote, mutta todellisuudessa Parker Finnin elokuva on erittäin pelottava ja vaikuttava kauhuraina.
Sosie Baconin esittämä psykiatri Rose todistaa potilaansa itsemurhan. Rose on ymmärrettävästi traumatisoitunut tapahtuman jälkeen ja alkaa kokea erikoisia, pelottavia tapahtumia. Ihmiset tuntuvat hymyilevän erityisen karmivasti Rosen läsnäollessa. Tekeekö Rosen mieli tepposia vai onko Rose sittenkin hengenvaarassa?
Smile ei varsinaisesti tee mitään uutta tai erikoista tarinan osalta. Se on autamattoman ennalta-arvattava ja vetää teemansa hieman överiksi; hienovaraisuus ei selkeästi ole Finnin vahvuuksia. Elokuva on kuitenkin julmetun hauska. Ei niinkään vitsikäs, vaikka Smile ei otakaan itseään turhan vakavasti, vaan sitä on hauska katsoa. Se viihdyttävää, mutta Finn rakentaa tunnelmaa myös niin taidokkaasti, että muutama pelottelu sai tämänkin kriitikon hyppäämään penkistä.
Elokuvassa nähdäänkin paljon jump scare -tyylisiä hetkiä, mutta ne toimivat erinomaisesti. Harmillisesti suurin osa niistä on paljastettu elokuvan trailereissa, mikä laimentaa niitä, mutta Finn keskittyy myös luomaan painostavan tunnelman, joka pysyy yllä hienosti.
Bacon on vakuuttava ja ajoittain myös vaikuttava Rosen roolissa. Hän kommunikoi Rosen kokeman kauhun terävästi mutta ei koskaan melodramaattisesti. Myös Kyle Gallnerilla on hyvä ote muuten ohueen hahmoonsa, joka lähinnä avittaa juonta liikkumaan eteenpäin. Rob Morganilla on lyhyt mutta ytimekäs kohtaus, joka jää muhimaan mieleen.
Mielenterveysongelmat ovat elokuvan keskiössä. Pääosin Smile osoittaa empaattisesti kuinka vaikeaa mielenterveyspotilaiden on vakuuttaa läheiset kokemuksistaan ja niiden aitoudesta. Ajoittain Finn kuitenkin sortuu vahvistamaan jo valmiiksi vaarallisia stereotypioita mielenterveyspotilaiden väkivaltaisuudesta. Elokuva olisi voinut leikitellä enemmän sillä, ovatko Rosen kokemat tapahtumat tosia vai ei.
Smilella on kestoa lähes kaksi tuntia mutta se tuntuu oikeutetulta ja elokuva on niin hyvin leikattu ja tehokkaasti rakennettu kokonaisuus että sen seurassa aika suorastaan lentää.
Harmillisesti elokuvan loppumetreillä Finn turvautuu perinteisiin tietokoneella luotuihin efekteihin. Ne ovat halvan näköistä katsottavaa eikä niitä olisi tarvittu, elokuva on pelottavimmillaan, kun joku hymyilee valkokankaan nurkassa pahaenteisesti. Aiheesta olisi varmasti saanut aikaan jotain hieman alkuperäisempää, mutta Smile on silti huikea lisä vuoden kauhuluetteloon.
Maria Lättilä