Scott Derrickson loi melko komeaa uraa nimenomaan kauhuohjaajana. Miehen vuoden 2012 elokuva Sinister nostetaan edelleen historian pelottavimpien elokuvien joukkoon, toki myös Emily Rosen riivaja on erittäin kammottava leffa. Sittemmin Derrickson palkattiin ohjaamaan Marvelin ensimmäinen Doctor Strange -leffa, joka oli ihan pätevä sekin.
The Black Phone on kuitenkin miekkosen paluu juurilleen. The Black Phone tuntuukin monella tapaa Sinisterin jatko-osalta. Kyseessä ei tietenkään ole suora jatko-osa, vaan ennemmin samanhenkinen elokuva. Ethan Hawke on pääosassa molemmissa elokuvissa, joskin hyvinkin erilaisissa rooleissa.
The Black Phone sijoittuu vuoteen 1978. Nuori Finney (Mason Thames) on koulukiusattu esiteini, jonka naapurustoa terrorisoi lapsimurhaaja. Kun The Grabberiksi ristitty sieppaaja nappaa Finneyn seuraavaksi uhrikseen, aloittaa Finneyn sisar kuumeisen etsinnän tuodakseen veljensä elossa kotiin. Sieppaaja lukitsee Finneyn kellariinsa, josta löytyy vain patja ja rikkinäinen puhelin. Puhelin kuitenkin soi ja murhaajan edelliset uhrit yrittävät auttaa Finneyn vapauteen.
Kyseessä on erittäinkin karmiva ja nokkela konsepti. The Black Phone toimii silti paremmin trillerinä kuin suorana kauhuleffana. Elokuvasta löytyy muutama tehokas böö-kohtaus, tosin parhaat olivat nähtävillä jo elokuvan trailerissa. Trailerit eivät myöskään näyttäneet kuinka isossa roolissa Finneyn sisar Gwen on. Nuori Madeline McGraw tekeekin elokuvan parhaan roolityön.
Hawke harvoin näyttelee täysin läpimätiä hahmoja, mutta The Grabber on erittäin pelottava. Harmillisesti elokuvassa ei ole tarpeeksi tilaa Hawken hauskalle, leikittelevälle ja synkeälle roolityölle, sillä elokuvan fokus on tiukasti Finneyssa ja Gwenissa. Elokuvassa myös ajoittain vihjataan, että murhaajan motiivit olisivat seksuaalisävytteisiä, mutta sitä ei uskalleta varmistaa. Se jättää pahan maun suuhun; lastentappajat eivät tarvitse motiiveja ollakseen pelottavia, joten miksi vihjata jotain, johon ei kuitenkaan kunnolla tartuta?
Mason Thames on vakuuttava esikoisroolissaan, ja elokuva on myös sopivan traaginen. Sieppaajan edelliset uhrit eivät muista, keitä he olivat ennen kuolemaansa, aivan kuin he olisivat hiipumassa tästä maailmasta ja lipumassa jonnekin muualle. Näissä hetkissä The Black Phone on parhaimmillaan, mutta Derrickson sekoittaa joukkoon myös perinteistä kauhuhössötystä, lähinnä tumpeloiden poliisien kanssa.
Sinisteristä tuttu James Ransone käy myös kääntymässä elokuvassa. Ransonen rooli on suhteellisen turha ja turhauttava kaikessa typeryydessään, mutta muuten The Black Phone toimii ihan mallikkaasti. The Black Phone ei varsinaisesti tarjoile mitään uutta ja ihmeellistä, ja se olisi voinut olla pelottavampikin, mutta se on silti viihdyttävä kokonaisuus.
Maria Lättilä