The Trial of the Chicago 7

/ / GENRE ENSI-ILTA 02.10.2020 TÄHDET

The Trial of the Chicago 7 nousee oikeussalidraamojen kärkikastiin. Käsikirjoittaja Aaron Sorkin todistaa olevansa näkemyksellinen myös ohjaajana.

Netflixin uusi elokuva The Trial of the Chicago 7 saa lyhyen teatterilevityksen palkintoseremonioiden toivossa. Vaikka elokuva on uusi ja aiheensa puolesta ajankohtaisempi kuin koskaan sitten 50-vuoden takaisten tapahtumien, projektia yritettiin saada eteenpäin jo reilut kymmenen vuotta sitten.

Alun perin Steven Spielbergin oli määrä ohjata elokuva. Spielberg oli sopinut tapaamisesta näyttelijä Heath Ledgerin kanssa, joka kuitenkin kuoli päivää ennen. Elokuva olisi voinut olla hyvin toisenlainen.

Käsikirjoittaja Aaron Sorkin innostui projektista, kirjoitti elokuvan ja lopulta ohjasi sen itse. Vaikka Sorkin on käsikirjoittanut useita menestyselokuvia, kuten The Social Network, tämä on vasta hänen toinen ohjaustyönsä.

Ensimmäinen oli mainio Molly’s Game, joka niin ikään perustuu Sorkinin omaan käsikirjoitukseen. The Trial of the Chicago 7 osoittaa, että Sorkinin esikoinen ei ollut vain tuuria, ja että hän taitaa kerronnan myös ohjaajan asemassa.

Elokuva pohjautuu vuoden 1968 todellisiin tapahtumiin Chicagossa. Vietnamin sotaa vastustaneet ja ihmisoikeuksia peräänkuuluttaneet mielenosoittajat joutuivat demokraattien puoluekokouksen alla veriseen yhteydenottoon poliisin kanssa.

Kolmen eri ryhmittymän johtohahmoja, jota alettiin kutsua Chicago 7 -ryhmäksi, joutuivat oikeuden eteen väkivallan lietsomisen vuoksi. Sen seurauksena käytiin useita kuukausia jatkunut, Yhdysvaltojen historiaan jäänyt oikeudenkäynti.

Sorkin on punonut käsikirjoituksen tyylikkäästi, ja onnistunut yksinkertaistamaan monimutkaiset kuviot ja useamman kuukauden tapahtumat kompaktiksi paketiksi. Henkilöitä, näkökulmia ja tapahtumia on paljon, mutta varma ja näkemyksellinen kerronta pitää katsojan perillä.

Oikeussalidraamoja voidaan pitää ennakkoluuloisesti staattisina, mutta Sorkin vie sitä toiseen suuntaan: oikeussalissa istutaan paljon, mutta takaumat ja ulkopuoliset tapahtumat pitävät elokuvan suorastaan tapahtumarikkaana.

Elokuva tuo mieleen toisen Sorkinin käsikirjoittaman oikeussalidraaman Kunnian miehiä mutta myös sellaisia klassikkoja kuin Nürnbergin tuomio ja Amistad.

Myös elokuvan kirjava näyttelijäjoukko on parhaimmillaan, eikä olisi tavatonta, jos enemmän kuin yksi saisi Oscar-ehdokkuuden. Sacha Baron Cohen tekee uransa parhaan roolityön, ja Successionista Emmyllä palkittu Jeremy Strong on roolissaan lähes tunnistamaton.

Oscar-voittaja Mark Rylance osoittaa jälleen, kuinka loistava näyttelijä onkaan. Rylance luottaa siihen, että suuret tunteet välittyvät parhaiten ilman turhia alleviivauksia. Hän näyttelee nyansseilla, ei ilmeillä.

Myös veteraaninäyttelijä Frank Langella tekee yhden uransa hienoimmista roolitöistä. Hän on lähes yhtä hyytävä roolissaan valtaa väärin käyttävää tuomari Julius Hoffmanina kuin J.K. Simmons muutama vuosi sitten Whiplashissa. Kylmä, juurtunut ja vihamielinen.

Vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuosikymmenten taakse, se tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Mielenosoitukset, mellakat, poliisiväkivalta, syrjintä ja Yhdysvaltojen oikeuslaitos puhuttavat päivittäin.

Elokuvan kantavia teemoja käydään läpi keskustelun tasolla Suomessakin. Lopulta kyse on siitä, kenellä on valta ja kuinka sitä valtaa käytetään. Onko kansa jäänyt demokratian ulkopuolelle, onko oikeusvaltiota koskaan ollutkaan?

Sorkin on löytänyt tapahtumien ja keskustelujen ytimen. Siitä on syntynyt merkittävä elokuva, joka lävistää ajan aina Chicagon mielenosoituksista Black Lives Matteriin asti.