Useita sodasta kertovia kirjoja kirjoittanut ja historian merkittävimpiä sotia tutkinut Anthony Beevor ei pidä sotaelokuvia kovin suuressa arvossa – ainakaan suurinta osaa niistä. Hän kirjoitti The Guardianiin pitkän sotaelokuvia puivan kirjoituksen, joka on luettavissa kokonaisuudessaan täältä.
”Joudun epätoivon valtaan siitä tavasta jolla amerikkalaiset ja brittiläiset elokuvantekijät kokevat, että heillä on oikeus leikkiä faktoilla mielin määrin, samalla röyhkeästi vihjaten että heidän versionsa on yhtä hyvä ja todellinen. — Hitlerin viimeisistä päivistä bunkkerissaan kertova saksalainen Perikato kunnioitti historiallisia tapahtumia ja uudelleenloi ne tarkasti”, Beevor sanoo, kritisoiden löyhää tapaa mainostaa, että jokin elokuva perustuu tositapahtumiin.
Hän ei pidä Tom Cruisen tähdittämää Valkyrietä minään ja inhoaa Mel Gibsonin Patriotia. Hän muistuttaa, että suurin osa sotaelokuvista vääristelee totuutta hyvinkin räikeästi. Yksi räikeimpiä tapauksia on sukellusvene-elokuva U-571, jonka koko olemassaolo perustuu valheelle.
Elokuvassa näytetään kuinka Yhdysvaltojen sota-alus nappaa saksalaisen sukellusveneen, saaden haltuunsa Enigma -salauslaitteen. Lopputeksteissä pikainen teksti myöntää, että kyseessä oli todellisuudessa HMS Bulldog – brittiläinen kuninkaallisen laivaston alus. Ja tämä kaikki tapahtui oikeastaan seitsemän kuukautta ennen kuin Yhdysvallat edes liittyi sotaan mukaan.
Viime vuoden Oscar-ehdokkaat Dunkirk ja Synkin hetki saivat myös osansa faktantarkastuksesta. ”Kun katsoo Dunkirkia, voisi luulla ettei CGI:ta ole keksitty. Missä olivat kaikki ne 400 000 miestä ja heidän varusteensa siellä maileja tyhjällä rannalla?” Hän huomautti myös, että Kuninkaallisen laivaston laivat pelastivat todellisuudessa enemmän miehiä kuin tavallisten kansalaisten pienet veneet.
Synkimmässä hetkessä sen sijaan oli huomattavasti enemmän väärää historiaa. ”Pelkäänpä, että kuka hyvänsä kuka myöntää olevansa elokuvan historiallinen neuvonantaja tahraa oman maineensa”, Beevor kirjoittaa. Metrokohtaus ei ole kuulemma ainoa kummallisuus.
Kun Winston Churchillista tuli pääministeri vuonna 1940, hän kohteli Neville Chamberlainia kunnioittavammin kuin elokuva antaa ymmärtää. Se on tärkeää, koska kun lordi Halifax painostaa Churchillia, haluten ottaa selville italialaisten rauhanehdot Hitlerin kanssa, Chamberlain ei juoninut Churchillia vastaan kuten elokuva antaa ymmärtää. Beevoria kummastutti myös kuinka niin moni kohtaus tapahtui bunkkerissa, vaikka Luftwaffe ei ollut vielä edes pommittanut Lontoota.
Steven Spielbergin klassikko Pelastakaa sotamies Ryan lienee monien elokuvien rakastajien suosikkisotaleffa – mutta Beevoria elokuva ei ole vakuuttanut. ”Pudistan edelleen päätäni epäuskoisena, kun se toistuvasti äänestetään maailman parhaaksi sotaelokuvaksi.”
Beevor myöntää, että elokuvan alkukohtaus lienee realistisin koskaan filmattu taistelukohtaus, mutta sen jälkeen ”kaikki muuttuu”. Britannian ja Venäjän osuus toisessa maailmansodassa tuntuu unohtuneen täysin ja elokuva yhdistää kaikki mahdolliset kliseet keskenään. Vain kourallinen miehiä improvisoi aseidensa kanssa puolustaen elintärkeää siltaa SS-panssarivaunulta.
Yhdysvaltain ilmavoimat saapuvat juuri ajallaan, aivan kuten ratsuväki 1950-luvun länkkäreissä ja kirsikkana kakun päällä elokuva päättyy ikääntyneen sotamies Ryanin kunniatervehdykseen valkoisten ristien täyttämällä sotilashautausmaalla, kun kyyneleet valuvat pitkin hänen patrioottisia poskiaan.
Sen sijaan Beevorin suosikkisotaelokuva on ranskalainen 317. osasto vuodelta 1965, joka kertoo Ranskan ensimmäisestä sodasta Indokiinassa. ”Tämä on se alkuperäinen Platoon -elokuva, jonka formaattia ohjaajat yrittivät myöhemmin seurata, mutta epäonnistuivat.” Vuoden 1966 elokuva Taistelu Algeriasta pitää vahvasti toista sijaa Beevorin listalla.
Kuva elokuvasta Pelastakaa sotamies Ryan
