Berliinin elokuvajuhlat: maailman suurimmat indiefestarit

Berliinin elokuvafestivaalit, tuttavallisemmin Berlinale, järjestettiin tänä vuonna jo 68:n kerran.

Kultaisen karhun voittaja Adina Pintilie.

Berlinale on valtavien lukujen festivaali, sillä kymmenen päivän aikana myydään pelkästään näytöslippuja lähes 350 000 kappaletta. Paikalle saapuu ympäri maailmaa yli 20 000 elokuva-alan ammattilaista lähes 130 maasta. Mukana on myös yli 3500 journalistia. Siinä missä ranskalainen pikkukaupunki Cannes sekoaa keväisestä filmitapahtumastaan, jatkaa Berliini elämäänsä festivaalin valtavista mittasuhteista huolimatta kuin mitään poikkeavaa ei tapahtuisi. Miljoonakaupunki imaisee valtavat massat nieluunsa ja jatkaa tasaista elämäänsä.

Festivaalin linja on ollut merkillinen. Toisaalta se on halunnut ympärilleen Hollywood-tyyppistä glamouria mutta toisaalta se yrittää vastustaa moista kaupallista tyhjänpäiväisyyttä. Joinain vuosina isoja elokuvatähtiä ja nimiohjaajia on vilissyt festivaaleilla mutta viime vuosina on ollut selvästi hiljaisempaa. Isot Hollywood-tuotannot, joita on näytetty perinteisesti kilpasarjan ulkopuolella, ei tänä vuonna nähty lainkaan. Tunnelma oli kuin maailman suurimmilla indie-festareilla.

Moni toimittaja kärvisteli puolityöttömänä ja etenkin valtava joukko isojen kameroidensa kanssa heiluvia ja toisiaan tuuppivia valokuvaajia tilanne pänni, sillä sanoma -ja aikakauslehtien kaipaamia nimekkäitä näyttelijöitä ei juuri paikalla näkynyt. Willem Dafoe sentään kävi noukkimassa pystin elämäntyöstään, ja paikalla nähtiin mm. Robert Pattinson, Mia Wasikowska, Rosamund Pike sekä turhautuneelta näyttänyt Joaquin Phoenix, joka näytti lähinnä torkkuvan pressitilaisuudessa.

Berlinale koostuu yli 400 elokuvasta. Leffoja näytetään kilpailusarjan lisäksi lukemattomissa eri sarjoissa kuten Panoraama, Forum, Berlinale Special, Berlinale Shorts, Generation, Perspektive Deutsches Kino, Retrospective jne.

Kilpasarjan elokuvat olivat ehtaa Berlinalea, enimmäkseen vähemmän tunnetuiden tekijöiden filmejä ympäri maailmaa ja palkintojen voittajat sen mukaisia. Pystit jakoi kansainvälinen jury, jota johti saksalaisohjaaja Tom Tykwer. Juryn jäseninä olivat mm. ranskalaisnäyttelijä Cécile de France, joka nähty meillä mm. Paolo Sorrentinon ohjaamassa tv-sarjassa The Young Pope sekä japanilainen, mm. David Bowien kanssa työskennellyt säveltäjä Ryūichi Sakamoto.

Parhaan miespääosan palkinnon sai Anthony Bajon.

Kultaisen karhun voitti yllättäen monien ennakkosuosikkien nenän edestä romanialaisen Adina Pintilien käsikirjoittama ja ohjaama seksuaalisuudesta ja läheisyydestä puhuttelevasti kertova, fiktiivistä ja dokumentaarista kerrontaa yhdistävä Touch Me Not, joka sai myös parhaan esikoiselokuvapalkinnon. Hopeisen karhun vei puolalaisen Małgorzata Szumowskan ohjaama Twarz (Mug). Wes Anderson sai parhaan ohjaajapalkinnon festivaalin avajaisissa nähdystä nukkeanimaatiostaan Isle of Dogs.

Parhaan naisnäyttelijän palkinnon sai Ana Bru roolistaan Las herederasissa (The Heiresses). Se on monen maan (Paraguay, Uruguay, Saksa, Brasilia, Norja ja Ranska) yhteistyössä valmistunut kuvaus vanhan avioparin elämänmuutoksesta. Uusia näkökulmia avaava Alfred Bauer -palkinto myönnettiin Las herederasin ohjaaja-käsikirjoittajalle Marcelo Martinessille. Parhaan miespääosapalkinnon sai Anthony Bajon, joka näyttelee ranskalaisen Cédric Kahnin ohjaamassa La priéressä (The Prayer) huumevieroitukseen kristilliseen katkaisuhoitolaitokseen matkaavaa teinipoikaa todella antaumuksella.

Käsikirjoituksesta palkittiin Gael García Bernalin tähdittämän meksikolaiselokuvan Museon kirjoittajat Manuel Alcalá ja Alonso Ruizpalacio. Poikkeuksellisista taiteellisista ansioistaan palkittiin puvustus- ja lavastussuunnittelija Elena Okopnaya. Hän sai sen venäläiskirjailija Sergei Dovlatovin 70-luvun alun Neuvosto-elämää upeasti kuvittaneesta Dovlatovista. Elokuvassa on hassu ulkomaisia ihmetyttänyt kohtaus, jossa bussilastillinen suomalaisia turisteja salakuljettaa Neuvostoliittoon sukkahousuja ja farkkuja. Sivuosassa vilahtaa Maria Järvenhelmi.

Kilpasarjassa esitettiin yhteensä 18 elokuvaa, jossa palkittujen lisäksi nähtiin monta muutakin onnistunutta teosta. Parhaasta päästä oli Gus Van Santin Don’t Worry, He Won’t Get Far on Foot, joka kertoo tositarinan alkoholistista pilapiirtäjäksi kasvavasta John Callahanista ja tämän 70-luvun hurjista viinan huuruisista vuosista, auto-onnettomuudesta, halvaantumisesta ja anteeksiannosta. Pääosassa näyttelevä ja kaiken aikaa kuvassa oleva ilmiömäinen Joaquin Phoenix tekee aivan hillittömällä tavalla sisäistyneen roolin.

Wes Andersonin Isle of Dogs palkittiin ohjauksesta. Palkinnon haki Bill Murray.

Philip Gröning on työstänyt kolmituntisen saksalaiselokuvan My Brother’s Name is Robert and he is an Idiot, joka on onnistuneen viipyilevä kuvaus nuoruuden viimeisestä kesäpäivästä. Ennakko-odotuksia nostattanut Axel Petersénin ja Måns Månssonin Real Estate osoittautui todella oudoksi tarinaksi ruotsalaisen nyky-yhteiskunnan kipupisteistä. Iäkäs ja entuudestaan varakas nainen perii kerrostalon Tukholman keskustasta mutta lottovoiton sijaan se osoittautuu ongelmapesäksi, jossa muhii katastrofin ainekset.

Irlantilaisen Lance Dalyn ohjaama Black 47 alkaa masentavasti, sillä se kertoo Irlannin 1800-luvun nälänhädästä tuskaisin kuvin. Alun lähes sietämättömän kärvistelyn jälkeen meno kuitenkin muuttuu ja historiallinen elokuva alkaa muistuttaa Game of Thronesin ja amerikkalaisten supersankaritarinoiden risteytystä, kun ihmevoimia omaava irlantilaismies aloittaa yhdenmiehen sotansa englantilaisia vastaan. Ruumiita riittää sekä hyvin suunniteltuja toimintajaksoja, hienoista vinoa huumoria unohtamatta.

Kilpasarjan todellinen outolintu oli David ja Nathan Zellnerien ohjaama ilkikurisen koominen lännenelokuva Damsel. Teini-idolirooleistaan irti kasvanut Robert Pattinson näyttelee miestä, joka matkaa villissä lännessä etsimässä neitoaan (Mia Wasikowska) ja tämän ryöstäjää. Simppeli tarina saa puolessa välissä niin yllätyksellisen käänteen, että katsoja meinaa pudota tuoliltaan. Elokuvan kaikki miehet ovat totaalisia tolloja ja tarinan ainoa nainen joku, jolla on älliä.

Käsikirjoituksesta palkittiin Manuel Alcalá ja Alonso Ruizpalacio.

Meilläkin nähdyistä elokuvistaan Barbara ja Phoenix muistettavan saksalaisen Christian Petzoldin Transit on rohkea sovitus Anna Seghersin 1944 ilmestyneestä romaanista Transit Visasta. Elokuva sijoittuu vuoteen 1940 ja kertoo Georg-nimisestä miehestä joka pakenee Pariisin saksalaismiehittäjiä Marseilleen, ottaa itsemurhan tehneen kirjailijan identiteetin ja rakastuu tämän leskeen (Paula Beer).

Eksistentiaalinen haahuilu vaikutta aluksi kuivakkaalta mutta nappaa salakavalasti matkaansa. Vaikka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaan, elokuvassa ollaan kuitenkin tämän päivän Ranskassa ja se kytkee tarinan taitavasti nykypäivään.

Ranskalaisen Benoit Jacquotin Eva on jälleen hämmentävän roolin näyttelevän Isabelle Huppertin juhlaa. Gaspard Ulliel näyttelee kuolleen kirjailijan uunituoreen näytelmäsovituksen varastavaa miesprostituoitua Bertrandia, joka myytyään näytelmän alkaa elää menestyksekästä taiteilijaelämää. Uuden näytelmän kirjoittaminen ei kuitenkaan ymmärrettävistä syistä suju, joten mies alkaa tapailla taiteellinen inspiraatio mielessään ilotyttö Evaa (Huppert). Patologisen valehtelijan kuvaus on paikoin epäuskottavaa mutta Jacquot kertoo sen vetävin kuvin.

Italialainen Laura Bispurin Figlia mia (Daughter of Mine) oli jälleen yksi Berlinalen vahvoista naiskuvauksista. Valeria Golino näyttelee kymmenvuotiaan tyttärensä Victorin kanssa Sardinian saarella asuvaa Tinaa. Alba Rohrwacher on puolestaan saarella yksin asuva kolmekymppinen Angelica, henkisesti hieman tasapainoton, villi ja vapaa nainen, jonka seurassa Victoria yllättäen alkaa viihtyä mutta onko Angela Victorian oikea äiti?

Kilpasarjan ulkopuolella esitetty ja ennakkoon kyseenalaiselta vaikuttanut elokuva kertoo Utöya-saarella 2011 tapahtuneen Anders Behring Breivikin tekemästä, 69 teininuorta surmanneesta terrori-iskusta. Norjalaisen Erik Poppen ohjaama Utøya 22. juli on kuitenkin kohua kaihtava ja näyttävästi yhdellä otoksella tehty ja yhden nuoren näkökulmasta nähty tapahtumien tarkka rekonstraatio. Päähenkilö ja tämän liikkeet ovat fiktiota mutta tapahtumat perustuvat nuorten kertomuksiin. Breivik vain vilahtaa etäisyydessä.

Aiheeseen liittyvät jutut

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Vastaamalla näet muiden vastaukset.