Kärsitkö blockbuster-ähkystä? Kino D järjestää roskaa ja kulttileffoja kulttuurikansalle

Turussa toimii yksi Suomen omituisimmista elokuvaklubeista, joka tottelee nimeä Kino D – mikä ihme saa ihmiset maksamaan erikoisuuksista, harvinaisuuksista ja elokuvaroskasta?

Kino D on järjestänyt sellaisten elokuvien näytöksiä kuten Witchfinder General, Street Trash, Hard Ticket to Hawaii, The Way of the Dragon sekä pahamaineinen Cannibal Holocaust. Myös Jussi Parviaisen harvinainen Yksinteoin kaksi on näytetty pahaa-aavistamattomalle yleisölle.

Tempausten takana on genre-elokuvakaksikko eli cinefiili Juho Liukkonen ja elokuvantekijä Artturi Olavi Rostén. Dynaaminen duo järjestää Turun Kino Dianassa roska-, klassikko- ja kalkkunaelokuvien erikoisnäytöksiä.

Vaikuttaa siltä, että kalkkunaelokuvat ovat kokeneet jonkinlaisen uuden tulemisen. Genre-elokuvat näyttävät kiinnostavan ihmisiä – etenkin kaikki omituisempi, valtavirrasta poikkeava materiaali on todella kysyttyä.

Kino D:n julisteet värkkäilee legendaarisen Nightsatan-bändin synisti ja graafikkomestari Tomi Tuominen.

Juttukuvissa Duo Kino D valmistautuu Street Trash -erikoisnäytöksen alustukseen cosplay-asuissa. Kuvat on napannut Minja Tuomisalo.

Episodi kyseli kaksikon kuulumisia.

Kuva: Minja Tuomisalo

 

Miten Kino D:n idea syntyi? Oletteko huomanneet lisääntyvää kiinnostusta tällaiselle materiaalille?

Juho: Kino D syntyi vahingossa ja käytännön tarpeen kautta. Olimme pyytäneet Cinema Mondoa ja Scanboxia järjestämään näytökset Kino Piispanristille Dario Argenton Suspirian 4K -printistä ja Kino Dianaan You Were Never Really Heresta, koska kukaan muukaan ei ollut niitä aikeissa tuoda näytettäväksi.

Ehtona näytöksille oli alkuvaiheessa se, että näytöksiin pitäisi saada tietty määrä porukkaa, jotta teatteri ottaisi riskin näytöksen järjestämisestä. Molemmat näytökset vetivät miltei täyteen.

Artturi taisi tässä vaiheessa tajuta, että kulttileffalle on suurempikin kysyntä. Järjestettyämme hajanaisia näytöksiä siellä täällä, meidän oli pakko keksiä näytöksille jokin yhdistävä nimi. Kino D tuli vähän kuin pakon edessä.

Artturi: Sitten esitimme klassikkonäytöksenä alkuperäisen The Texas Chain Saw Massacren ja lopputuloksena oli totaalinen suosio. Useampana vuotena Night Visions -festivaalilla ja perustamani Roskaleffat FB-ryhmässä roikkuminen on johtanut päätelmään, että kulttielokuvilla on jopa kotimaassamme valtava yleisö.

Tietenkin mielikuvaa ovat kasvattaneet internetin ylitse kantautuvat kaiut Yhdysvalloista, jossa kulttielokuvat ovat olleet vuosikymmeniä isojenkin tapahtumien yleisön tyydyttäjiä. Nyt kun kasariklassikoiden ja niin sanottujen video nastyjen kasvattamilla pohjoismaisen kulttuurialueemme skideillä on vaurautta ja työelämästä halutaan totaalisia irtiottoja, näkyy se myös toivotulla tavalla tässä skenessä.

Juho: Myöhemmin myös eräänlainen niukkuus on haluttu ottaa osaksi meidän periaatetta. Leffoille pyritään olla hankkimatta uusintaesityksiä, koska emme halua totuttaa ihmisiä ajattelemaan perinteisesti, että nämä leffat ovat rotaatiossa.

Artturi: Kertaluontoisuus on eräänlainen spektaakkelin muoto! Parhaita näytöksiä ylipäänsä ovat sellaiset näytökset, joissa sali täyttyy elokuvaa ymmärtävästä porukasta ja se eräänlainen joukkohysteria iskee kaikille. Vähän kuin oltaisiin konsertissa tai katsomassa urheilumatsia.

Se on todella tyydyttävää, kun jotain tällaista saa aikaiseksi ja juuri oikea yleisö saadaan sissimarkkinoinnin avulla osallistumaan yhteiseen riemuun.

Juho: Hyville elokuville on käytännössä aina tietyn verran kysyntää. DVD-kulttuuri ja blu-ray-levyjen keräilykulttuuri on oikeastaan vahvistanut sitä havaintoa, että elokuvasta on kiinnostuttu laajasti. Esimerkiksi Cannibal Holocaustin ja Teksasin moottorisahamurhaajan näytösten jälkeen olemme saaneet vanhemmilta kauhudiggareilta palautetta siitä, etteivät olisi nuoruudessaan VHS-nauhaa edestakaisin kelaillessaan uskoneet näkevänsä kyseisiä teoksia elokuvateatterissa.

Tässä on juuri se juttu, että ihmisten maut ja kiinnostuksen kohteet voivat poiketa paljolti toisistaan vaikka tunnustautuisi elokuvadiggariksi. Lue Nalle Virolaisen sekä Jouni Hokkasen Roskaleffat ja vertaa sitä Peter von Baghin kirjoituksiin. Väitän, että näillä kaikilla on palava intohimo leffoihin, vaikka tulokulma taiteenmuotoon on täysin eri.

Artturi: Sellainen perinteinen Sontagin jaottelu hyvä hyvän, huono huonon, hyvä huonon ja huono hyvän välillä jättää väliin paljon sellaista inhimillistä kokemuksesta katsottuna kiinnostavaa, jossa voi piillä suuria oivalluksia ja leimauksia, vaikka kokonaisuus ei toimisi yleisten käsityksien puitteissa.

Vaikka roskaelokuvat ovat monelle pelkkää viihdyttävää tauhkaa, osaa yleisö arvostaa niitä myös postmodernina elokuvataiteen muotona.

Juho: Se, että hämärämpi elokuva olisi tekemässä juuri nyt nousua ei ehkä pidä ihan paikkansa. Tämä ilmiö on ollut olemassa jatkuvasti, esimerkiksi koko Night Visions -festivaalin olemassaolon ajan, mutta kun leffojen saatavuus on yhä parempi (kiitos tallenteet sekä striimauspalvelut) myös hämärämmistä jutuista kiinnostumisesta tulee ehkä hyväksyttävämpää?

Juho & Artturi: Malli omalle puuhastelulle on haettu suoraan Helsingistä: WHS Teatteri Union, Lauri Lehtisen ja Antti Suonion projektit, Night Visions festari ja Viva Erotica ovat meille esikuvia, vaikka filmiä meillä ei olekaan mahdollisuus esittää. Ei tässä kyllä olisi pystytty mitään saamaan aikaan edellä mainittujen sekä monen muiden apua.

Myös Cinemahouse on ottanut ison riskin hyppäämällä kohti tuntematonta, joten arvostamme heidän rohkeuttaan. Turussa ei voi järjestää tietenkään samanlaisella volyymilla erikoisnäytöksiä kuin pääkaupunkiseudulla.

Kun Thalian teatteri joutui sulkemaan 2008 ovensa Turussa, täällä on pienemmät ja marginaalielokuvien esityksiä järjestäneet tahot joutuneet vähän tuuliajolle. Teatterit ovat vaihtuneet niin tiuhaan tahtiin paikasta toiseen, että yleisökään ei ole aina löytänyt uusiin tiloihin. Onneksi Kino Diana aloitti toimintansa ihan keskustan tuntumassa viime kesänä.

Sanoisimme, että kalkkunaleffojen ja tämänlaisen harrastuksen sijaan kyse on enemmän korttelikinojen paluusta ja erottautumisen tarpeesta. Jos katsoo Helsinginkin kenttää, niin kilpailua on aika hankala käydä enää vain vakio-ohjelmistolla: puitteet, sijainti ja etenkin erikoisohjelmisto sisäänheittotuotteena on niitä juttuja, mihin satsataan. Ja kun on tarpeeksi erikoista elokuvaa tarjolla, niin yleisö saapuu.

Kuinka hyvin näytökset myyvät lippuja? Mikä leffa on saanut kiinnostuneimman vastaanoton?

Juho & Artturi: Pääsääntöisesti erittäin hyvin. Meillä on ollut periaatteena se, että yritämme näyttää sellaisia elokuvia, joihin muut toimijat eivät ole syystä tai toisesta vielä tarttuneet. Siksi ehkä olemme ajautuneet enemmän kulttielokuvien ja eksploitaatioelokuvien maailmaan. Toisaalta meillä ei ole mikään itseisarvoinen tarkoitus näyttää ihmisille paskaa.

Yleensä valkkaamme leffoja juuri sen takia, että olemme niistä itse syystä tai toisesta kiinnostuneita – tai koemme suunnatonta ylpeyttä esittää ne. Oma kiinnostus on ollut yleensä paras mittari sille, että leffan saattaisi olla joku muukin kiinnostunut näkemään kankaalta.

Juho: Esimerkiksi juuri tämä kalkkuna-aspekti on mielenkiintoinen, koska siinä tuntuu välillä kaikuvan defenssimekanismi. “Tykkään, koska tämä on niin huono”. Toisaalta eikö voi ajatella, että jos se elokuva aidosti miellyttää kömpelyydestään ja kehnoudestaan huolimatta tavattomasti, niin on siinä silloin jotain ainutlaatuista ja ehkäpä onnistunuttakin?

Tai ehkä itselläni on vain todella masokistinen suhtautuminen elokuvaan.

Artturi: Eniten vetäneet näytökset ovat tulleet vähän yllätyksenäkin. Tarinoita Trebarista -dokumentti sai valtavasti näkyvyyttä Turun Sanomissa ja näytökset vetivät (f)indieleffa -statuksesta huolimatta kerta toisensa jälkeen täyteen. What we do in the shadows on ollut myös valtava hitti. Tässä näkyy se, että hyvää kauhukomediaa arvostetaan ja vaikka leffa olisi saatavilla, hyvä kulttileffa teatterikokemuksena kiinnostaa aina.

Minkälaista materiaalia on odotettavissa tulevaisuudessa?

Juho: Meillä on jonkin verran leffoja mielessä ja nyt olemme laajentamassa sillä mielessä uusille vesille, että lähdemme kyselemään leffoja omatoimisesti ulkomailta muiden levittäjien sijaan. Meillä kuitenkin touhu perustuu kuitenkin aika paljon sille, mitä on tarjolla ja järkevään hintaan.

Artturi: Siitä olemme kuitenkin kanssa halunneet mahdollisuuksien mukaan pitää kiinni, että suomalainen indie (eli findie) ja laadukkaat opiskelijalyhärit saisivat näkyvyyttä valkokankaalla ennen pääleffoja.

Jatkossa yritämme valkata lyhäreitä jokaisen näytöksen alkuun bonukseksi, kunnioittaen tätä kuollutta kotimaista elokuvateatteriperinnettä. Jos mainoksien sijaan on mahdollista saada kinemaattinen makupala, niin tilannehan on ihanteellinen. Koen, että aidosti osuva alkukuva hiljentää sopivasti salin ennen pääelokuvaa. Toisin kuin mainokset, joiden läpi katsojat pelkästään keskustelevat seurueensa tai vierustoverinsa kanssa, eikä keskittyminen laske oikealle tasolle. Oikea valinta asettaa myös pääelokuvalle oikean tunnelman.

Mielessäni on aina 2001: Avaruusseikkailun loistava aloitus, jonka aikana katselemme vain mustaa ruutua ja toismaailmallinen musiikki pauhaa. Todellinen hiljentäjä, jonka jälkeen jatketaan eeppisissä tunnelmissa ja jokainen yleisössä on täysin uppoutunut – osa hämmennyksen ja osa hurmion vuoksi. Tämä on ihanteellinen dramaturginen taktiikka näytöksiäkin ajatellen.

Kuva: Minja Tuomisalo

Minkä rainan haluaisitte ehdottomasti näyttää?

Juho: Minulle unelmana olisi näyttää Cuneyt Arkinin tähdittämää turkkitauhkaa kankaalta. Näistä käytännössä oma intoni obskuuriin tauhkaan alkoi. Elokuvassakin tekemisen meininki voi joskus pelastaa paljon.

Artturi: I am with this madman, and I love it.

Juho: Mielessä siintää ajatus isosta naisohjaajien sarjasta, jossa käytäisiin läpi merkittäviä naisten tekemiä leffoja usean eri genren perspektiivistä. Ylipäänsä temaattisesti suunniteltujen kokonaisuuksien rakentaminen olisi kiinnostavaa.

Bela Tarrin seitsemäntuntinen Satantango olisi mahtavaa esittää myös.

Kaikki nämä. Ehkä vielä joskus.

Artturi: Tätä Hard Ticket to Hawaii -näytöstä fiilistelin jo vuosia sitten kemiläisen kollegan kanssa. Silloin totesin, että olisin ylpeä, jos sen saisi joskus näyttää tai nähdä valkokankaalta. Se etappi on nyt ohitettu, joten tähtään kohti Bruno Matteita ja monien zombie-eurotrash -osaston kestosuosikkia Hell of the Living Deadia.

Tämän lisäksi Gummo, Festen, Jess Franco -festivaali, The Voyeur, Fat City, Ponterosa, The Reflecting Skin, Arizalin Final Score tai The Devils olisivat unelmanäytöksiä.

Joulunäytöksenä ehdottomasti Christmas Evil, koska se on aivan loistavan pimeä tapaus!

Näytösten koostamisessahan ei ole tarkoitus kuuluttaa omaa elokuvamakuaan, mutta sen kanavoiminen näihin luo loputonta motivaatiota ja iloa.

Juho: Meillä on aika samanlaiset leffamaut Artturin kanssa, joten näitä leffoja olisi periaatteessa loputtomiin.

Onko myös jotain sellaista, mitä ette uskaltaisi näyttää?

Juho: Jollain tavalla tuntuu siltä, että Cannibal Holocaustilla tavallaan rikottiin joku kupla.

Artturi: Kyllä. Kupla oli rikottava, jotta pystyimme tarkastelemaan teatterin vinkkelistä kuinka rankka materiaali voi vetää pienen kaupungin salit täyteen. Riski oli suuri, mutta puolellamme ei ollut pelkästään tuuri vaan tietämys.

Juho: Vaikka itse olen kiinnostunut shokkielokuvasta, niin kyllä näissä yritetään aina miettiä kuitenkin siltä pohjalta, että mikä voisi kiinnostaa porukkaa. Ei minua itseäni kiinnosta säätää leffoja ihmisten rienaamisen takia.

Tämänlaisissa jutuissa se on pikemminkin niin, että paikalle saapunut yleisö tiedostaa aika hyvin mitä on tulossa katsomaan, ja on hyväksynyt jo sen rienatuksi tulemisen tarpeen.

Artturi & Juho: Eksploitaatioleffoissa on aika paljon kyseenalaista ja ymmärrämme niiden saamaa kritiikkiä. Ehkä oma haasteensa ahtaammin tarkastelevien vinkkelistä on saada näille leffoille jonkinlainen konteksti – ettei niistä tarvitse pitää, mutta niissä voi olla silti jotain kiinnostavaa ajan henkeä aikakapselina. Sellaisen tarkasteleminen on kerrassaan vapauttavaa.

Mutta ehkä joku sellainen leffa, jossa ainoa funktio on ihmisten riisto tai joku muu? Sellaisen esittäminen ei kauhesti inspiroi.

Propagandaa tai kyseenalaista leffaa voi näyttää, jos siinä on jokin kiinnostava tulokulma miksi sitä katsoa, mutta opetusten antaminen ei tässä projektissa meille ole se syy olla mukana. Ja meille on ehdottomasti OK, jos joku ei pidä leffasta, joka on valikoitunut erikoisnäytöksiemme ohjelmistoon.

Artturi: Yleisesti kyse ei ole uskaltamisesta, vaan yleisönsä ymmärtämisestä. On olemassa asioita, joita ei ole tarkoitettu katsottavaksi kollektiivisesti elokuvateatterissa. Ei saa olla itsekäs ja myydä jotain liian vaivaannuttavaa sikaa säkissä lennokkailla mainospuheilla. Katsojan viihtyvyys ja luottamussuhde järjestäjiin ovat etusijalla.

Alla tulevat Kino D:n näytökset. Luvassa todellista roskaa ja laadukasta kulttia.

Juliste: Tomi Tuovinen

5.7. Verhoeven: Robocop

USA | 1987 | 102 min

 

19.7. Hopper: The Last Movie

USA | 1971 | 108 min

 

2.8. Švankmajer: Little Otik

Tšekki | 2000 | 132 min

 

15.8. Taiteiden yön yllätysnäytös

 

6.9. Braithwaite: Censored

Australia | 2018 | 63 min

 

13.9. Brophy: Body Melt

Australia | 1993 | 81 min

 

4.10. Dreyer: Vampyr

Ranska, Saksa | 1931| 73 min

 

25.10. Sharman: The Rocky Horror Picture Show

USA, Iso-Britannia | 1975 | 100 min

 

15.11. Abrahams, Zucker & Zucker: Top Secret!

USA | 1984 | 90 min

 

13.12. Waters: Multiple Maniacs

USA | 1970 | 91 min

 

Jokaisen elokuvan alussa nähdään alkukuva!

Esitykset perjantaisin klo 20:30

Esityspaikka: Kino Diana, Humalistonkatu 3, 20100 Turku

Liput 12 e

K-18

Kino D pidättää oikeudet muutoksiin.

http://www.kinodiana.fi/

https://www.facebook.com/kinodturku/

Aiheeseen liittyvät jutut

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Vastaamalla näet muiden vastaukset.