No, me ainakin epäilemme, minkä vuoksi menimme The Innocents -elokuvan ensimmäiseen Cannesin näytökseen aistit valppaina. Mielessämme oli vuoden 1961 samanniminen elokuva [tosin suomeksi Kauhujen linna], jossa myös oli hyvin epäilyttäviä lapsia. Heitä ei ilmeisesti voi paeta.
– En ryhtynyt kirjoittamaan puhdasveristä kauhuelokuvaa, mutta olen iso kauhufani. Joten olen imarreltu, kun kuulen tuollaista. Sehän vain tarkoittaa, että elokuvani on pelottava, Eskil Vogt toteaa tavatessamme, kun näytöksestä oli jo kulunut jo päivä, joten vointi oli jo parempi.
Vogtin art housen ja genre-elokuvan väliin asettuva uutuus on mielenkiintoinen. Se on tarpeeksi tyylikäs kerätäkseen kriitikkojen kehuja mutta tarpeeksi häiriinnittyvä sopiakseen katseluputkeen jonkin uuden zombi-leffan tai kummitusjutun perään. Ja silti se alkaa niin… kyllä, viattomasti, neljän lapsen ystävystyessä kesäloman aikana. Mutta kun he löytävät kätketyt voimansa kaukana aikuisten valvovien silmien alta, asiat muuttuvat hyvin nopeasti ikäviksi.
– Minusta lapset ovat hyvän ja pahan ulkopuolella. He ovat jotain ennen hyvää ja pahaa, Vogt lisää.
Joten olkaa varovaisia, jos olette suunnitelleet vierailua katsomaan sisarusten lapsia. On todennäköistä, että se suunnitelevat jotain ikävää ja todennäköisesti selviävät siitä kuin koira veräjästä. Koska kukapa heitä epäilisi?
Ensi-iltaesittelyssäsi sanoit saaneesi inspiraation elokuvaasi omista lapsistasi. Sen nähtyäni en nyt tiedä mitä ajatella.
Niin, taisin esitellä hyvin synkän elokuvan melko söpöllä tavalla. (naurua) Tavallaan on totta, että minua inspiroi se, että minulla on lapsia. En olisi tehnyt tätä elokuvaa, jos en olisi isä. Lapset saivat minut ajattelemaan lapsuutta, millaiselta tuntuu olla lapsi. Se laukaisi kaikenlaisia muistoja.
Oli hetkiä, jolloin katselin poikani leikkejä ja yhtäkkiä muistin millaista oli, kun itse olin niin pieni. Muisto jostain samantapaisesta puuhailusta. Välähdyksiä siitä miten erilaista on olla lapsi, miten eri tavalla asioita tarkkailee, miten intensiiviseltä kaikki tuntuu. Jopa ajan käsite on niin erilainen. Aikuisina olemme jo järkeistäneet kaiken, uskomme selvittäneemme elämän tosiasiat. Mutta lapsena on avoin – mitään ei ole vielä oppinut. Elokuvassa yksi lapsi esittelee outoja kykyjään ja hänen kaverinsa näyttää miten pystyy taivuttamaan kättään. Heille ne ovat tasavertaisia asioita. Ja sitten he siirtyvät seuraavaan juttuun.
Eskil Vogt.
Jos olisimme kävelyllä poikani kanssa ja tapahtuisi jotain käsittämätöntä, sanotaan vaikka, että viereemme laskeutuisi lohikäärme, minä todennäköisesti sekoaisin, eihän niitä ole olemassa minun maailmassani. Mutta poikani? Hän varmaan huutaisi: ”Mahtavaa, lohikäärmeitä!” Sillä tavalla maagisuus esiintyy elokuvassani.
Totta, mikään epätavallinen ei yllätä heitä. He hyväksyvät sen nopeast, kuten Elliott hyväksyi E.T:n.
Lapsilla on niin äärimmäinen mielikuvitus. Kun he leikkivät yhdessä, he voivat todella uskoa keksimiinsä asioihin. Heille siitä tulee todellisuutta. Kun he ovat yhdessä, outoja, maagisia asioita tapahtuu. Sitten he menevät kotiin.
Lapseni voivat kertoa minulle asioita, jotka ovat selvästi mahdottomia. Ja minä teen kuten elokuvan vanhemmat, sanon: ”No kiva.” Sisäänpäin naureskelen heille, ovathan he söpöjä. Tällä kertaa halusin olla lasten puolella. Kääntää vähän kuvioita, sillä lasten kuvitelmat ovat totta. Lapset tietävät sen, mutta aikuiset eivät välitä.
Elokuva myös sijoittuu kesälomaan, jolloin ne, joilla on varaa, vain lähtevät. Ne, joilla ei ole, jäävät. Joidenkin pitää vielä tehdä töitä. Ihmiset ovat erillään toisistaan. Kuvasimme Oslon laitamilla, siellä oli kerrostaloja aivan metsän laidassa. Ihmiset antavat lastensa leikkiä ulkona tuntematta itseään vastuuttomiksi.
Pimeys lapsissa inspiroi monia. Stephen King on kirjoittanut siitä usein kuvaillen pieniä julmuuksia, joita he tekevät pahemmin ajattelematta. Miksi halusit paneutua siihen?
Yksi elokuvaa inspiroineista ajatuksista oli, että ei oikeasti voi tietää mitä lapsemme tekevät. He tarvitsevat oman tilansa, jossa emme voi koko ajan vahtia heitä. Siinä he tutkivat asioita ja kasvavat omiksi persoonikseen. Sitä ei voi kontrolloida, ja vanhemmille se on pelottavaa.
Lasten julmuudessa kiehtovaa on, että sitä ei epäröisi kutsua pahuudeksi, jos kyseessä olisi aikuinen ihminen. Mutta lapsi on aina tavallaan viaton. He eivät ole täysin valmiita. Ehkä heidän moraalinsta tai empatiakykynsä ei ole vielä täysin kehittynyt – siksi heidän täytyy tehdä kokeiluja. Luin psykologisia tutkimuksia, jotka sanoivat, että äärimmäisiä julmuuksia, kuten tikun työntämistä eläimen silmään, ei pitäisi pitää vaaran merkkeinä.
Oikeasti?!
Kyllä, sillä kokeileminen on normaalia. Lapsi ei tiedä mitä seurauksia teoilla on. Jotkut kasvavat vähemmän välittävissä kodeissa ja toivottavasti he kehittävät empatiakykyjä myöhemmin. Mutta heistä voi silti tulla lämpimiä, lempeitä ihmisiä.
Yksi elokuvan teemoista on kuinka käsitys moraalista kehittyy. En usko, että meillä on sellainen synnynnäisesti. Pienenä moraalimme on sitä mitä vanhempamme sanovat: tämä on paha, tämä on hyvä. ”En voi tehdä näin, koska äiti sanoo, että se on väärin.” Syy monille tällaisille tarinoille on, että on toimittava vastoin isän ja äidin sanomisia. Niitä rajoja on koeteltava.
Se tuntuu hieman ongelmalliselta. Elokuvassasi on sellainen kohtaus, ja vaikka olisi mitä mieltä ”kokeilemisen” ideasta, esität sen hyvin eksplisiittisesti.
Tokihan se voi tapahtua paljon turvallisemmallakin tavalla. Ei sen tarvitse olla niin äärimmäistä kuin elokuvassa – se vain auttaa määrittämään, tuntuuko se väärältä henkilökohtaisesti, ei vain vanhempien silmin. Kohtaus on tärkeä, koska silloin päähenkilö Ida tuntee, että hänen rajansa on ylitetty. Se ei tunnu oikealta, ja se on tärkeä hetki hänen kehitykselleen.
Meitä hermostutti kuvat sellaisia väkivaltaisia hetkiä lasten kanssa. Mutta heillä oli hauskaa! He hihittelivät, kun huusin: ”Poikki!” Heillä oli kropassaan paljon energiaa. Heidän ei tarvitse olla koko ajan synkässä tilassa kuten aikuinen näyttelijä ehkä olisi. Käytimme paljon aikaa heidän etsimisessään ja asetin itselleni säännön, että heitä ei koskaan yllätettäisi. Ikinä ei tehtäisi mitään, mitä he eivät osaa odottaa vain ”autenttisen reaktion” saamiseksi. Aion jatkaa kaikissa tuotannoissani sellaista ”ei paskiaisia” -toimintatapaa.
Olivia Wildella on sellainen!
Elokuva-alalla on niin isoja egoja. Näen, että sinua naurattaa, mutta en puhu vain ohjaajista – sitä on kaikilla osa-alueilla. Halusimme luoda rauhallisen, kutsuvan ympäristön lapsille. Se oli lopulta hyvä kaikkien kannalta, sillä huutaminen ei koskaan tee kenestäkään parempaa.
Näytät lapsia erilaisista ympäristöistä, eikä se heille ole mikään juttu. Heidän vanhempansa eivät kuitenkaan juurikaan kohtaa toisiaan.
Löysimme ensin lapset ja sitten vanhemmat. Kirjoitin neljä psykologialtaan hyvin tarkkaan kuvailtua roolia, mutta sukupuolella ja rodulla ei ollut minulle merkitystä. Olin valmis kirjoittamaan asioita uusiksi oikeaa lapsinäyttelijää varten, ja niin teinkin. Esimerkiksi Sam Ashraf toi niin paljon rooliinsa, hän oli hyvin koskettava. Olin varma, että ihmiset välittäisivät hänen hahmostaan, eihän se ole hänen syynsä. Hänessä on vihaa, paljon tunteita, joita hän ei osaa käsitellä – ja aivan liikaa voimaa pienelle lapselle.
Se on mielenkiintoista, sillä kun etsii lapsinäyttelijöitä Skandinaviassa, saa eteensä tyttöjä niin sanotuista hyvista kodeista; pääasiassa koska heitä on kannustettu luovuuteen. Joten he tulevat jazz-käsiä heilutellen: ”He-iii, haluan tehdä musiikkiteatteria.” He haluavat esiintyä, heidän eleensä ovat isoja. Etsimme jotain päinvastaista. Halusimme lapsia, joilla on salaisuuksia. Heistä ei tiedä mitä he ajattelevat, joten on mentävä lähemmäs tutustumaan heihin. He eivät todellakaan tehneet jazz-käsiä.
Teksti: Marta Bałaga
Kuvat: B-Plan Distribution
