Mestarin hiekkalaatikko – Dyynin ohjaaja Denis Villeneuve hallitsee mittakaavan

Frank Herbertin vuonna 1965 ilmestyneen Dyyni-klassikon filmatisointioikeudet ovat kiertäneet monissa käsissä 1970-luvun alusta alkaen, mutta aikaiseksi siitä on saatu vain yksi elokuva vuonna 1984 ja vuonna 2000 tehty minisarja. Uudesta yrityksestä ilmoitettiin jo 2008, mutta matka valkokankaalle on pitkä. Jossain vaiheessa oikeuksia metsästävä tuottaja Mary Parent sattui lukemaan Denis Villeneuven haastattelun, jossa tämä kertoi unelmoivansa Herbertin eepoksen tuomisesta valkokankaalle. Tuolloin ohjaajaksi kaavailtiin vielä muita nimiä – eikä Villeneuvekaan olisi pitänyt itseään kypsänä vaativaan urakkaan ennen kuin oli todistanut kykynsä itselleen ja maailmalle sellaisilla elokuvilla kuin Arrival ja Blade Runner 2049. Nyt unelmaprojektin ja unelmoijan tiet ovat kohdanneet. Villeneuve ja hänen työryhmänsä kertoi uudesta Dyyni-elokuvasta kuvauspaikkavierailulla, jolla seurattiin päähenkilö Paul Atreidesin ja hänen äitinsä ensikohtaamista aavikkoplaneetan alkuperäisväeston kanssa.

On itsestään selvää, että Denis Villeneuve hallitsee mittakaavan. Jos varomaton katsoja päättäisi sulatella hänen filmografiansa yhdeltä istumalta, hänen päätään voisi huimata teatterista poistuttaessa. Havaittavissa on selvää vetoa massiivisuuteen: Suoraan ylhäältä kuvatut Meksikon autiomaat Sicariossa (2015), kivipaasimainen avaruusalus leijailemassa vihreän niityn yläpuolella Arrivalissa (2016). 60 kerroksen kokoiset projisoidut mainostytöt Blade Runner 2049:ssä (2017).

Silti ei voi olla huomioimatta hänen mieltymystään spektrin vastakkaiseen päähän. Hän hallitsee hiljaisuuden, minimalismin ja koruttomuuden ehkä paremmin kuin kukaan muu nykypäivän ”valtavirtaohjaaja”. Pikainen kuva ulos oksien tummien heijastusten pirstomasta auton ikkunasta (Vangitut, 2013). Kahden pukumiehen siluetit kubrikmaisen kylmässä käytävässä (Enemy, 2013).
Yhdistettynä Villeneuven vision vastakkaiseen ääripäähän niillä on aivan yhtä paljon painoarvoa. Se on osa hänen magiaansa, ja hänen omaa elokuvankieltään, jossa asiat johtavat vastakohtiinsa: massiivinen minimaaliseen, makro mikroon, spektaakkeli hiljaisuuteen. Molempia löytyy Dyynistä.

Nuoret päähenkilöt vanhassa legendassa

Villeneuven Dyyni-uutuuden kuvauspaikalla tasapainottelu on suorastaan silmiinpistävää. Kohtauksessa kaksi miestä taistelee pilvenpiirtäjän syvyisessä kanjonissa autiomaan jatkuessa silminkantamattomiin kaikissa suunnissa. Silti, kaikki on hiljaista ja kohtaus on yllättävän rauhallinen. Vain näyttelijöiden syvä, raskas hengitys kaikuu pehmeästi kuilun aavemaisen alkukantaisessa maisemassa. Kaikki katsovat hiljaisuuden vallassa ohjaajan päänsisäisen unen lumoissa.

Villeneuve on rakentanut näkemystään vuonna 1965 ilmestyneestä romaanista jo pitkään. Aina niistä ajoista lähtien, kun tiede olisi yhtä lailla voinut olla nuoren kanadalaisen uravalinta.

– Löysin kirjan teini-ikäisenä. Opiskelin silloin tieteitä, ja ajattelin voivani ryhtyä joko elokuvantekijäksi tai biologiksi. Muistan olleeni täysin lumoutunut kirjan runollisuudesta, siitä miten se puhui luonnosta. Luonto on Dyynin päähenkilö. Frank Herbertin tapa käsitellä ekologiaa kirjassaan oli minulle jotain niin tuoretta, niin rikasta ja voimakasta.

Eristäytyneisyyden tutkiminen Villeneuven haluamalla tavalla edellytti oikeaa roolivalintaa Dyynin ikoniseksi päähenkilöksi, Paul Atreidesiksi. Paul on aluksi vastahakoinen nuori sankari, mutta hahmossa on samaa kahtiajakoisuutta kuin mitä Villeneuve pyrkii tasapainottelemaan. Hän on nuori mies valtavassa universumissa, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän kantaa suunnatonta voimaa.

Rooli on sisäänpäin kääntynyt, monitasoinen ja haastava. Timothée Chalamet oli valmis tarttumaan siihen.

– Oli kiehtovaa päästä tekemään jotain, joka rakentuu niin syville tunteille ja sijoittuu kirjallisissa piireissä niin arvostettuun universumiin. Se on starwarsmaista amerikkalaisfiktionia, mahdollisuus esittää eksynyttä ja ristiriitojen repimää nuorukaista, jossa on myös messiaanisia ominaisuuksia.

Dyyni-kirjassa Paul Atreides on 15- tai 16-vuotias Villeneuven sovituksen tapahtumien aikaan. Paulia näyttelevä Chalamet oli kuvausten aikaan 23-vuotias. Villeneuve kommentoi:

– Paul on vanha sielu, Timothée puolestaan näyttää kuvassa teini-ikäiseltä, joten se on täydellinen yhdistelmä.

Seuraamassamme kohtauksessa Chalamet’n esittämä Paul ottaa yhteen kimppuunsa hyökänneen frementaistelija Jamisin kanssa. Heidän jalkansa ovat nostattaneet ilmaan pölyä, joka tekee koko kohtauksesta utuisen ja autereisen. Babs Olusanmokunin esittämä Jamis saa nuoren vastustajansa kaatumaan maahan ja seisoo uhkaavana tämän yllä. Hän ulvoo eläimellisesti täyttä kurkkua silmät lautasina, hampaat paljastettuina.

Zendaya.

Taistelua on seurannut pieni, hiekkaisiin haarniskoihin pukeutunut joukko katsojia. Heistä erottuu yksi, nuori tyttö, jonka silmät ovat nauliutuneet Pauliin. Hän on Chani, Dyynin yhtä ikoninen sankaritar.

– Scifi on aina viehättänyt minua. On jotain kiehtovaa, kun pystyy kirjaimellisesti pakenemaan toisiin maailmoihin, toteaa Chania esittävä Zendaya meille myöhemmin.

Arrakis-planeetta on karu, luotaantyöntävä ja vaarallinen aavikkoplaneetta, joka on joutunut kallisarvoista ”maustetta” himoavien koloanialistien käsiin. Jamis ja Chani ovat fremenejä, Arrakisin alkuperäisväkeä. Zendayasta heidän ideologiansa oli inspiroivaa.

– Denis teki meille hyvin selväksi, että fremenkansat eivät tee eroa miesten ja naisten välillä. Molemmat osallistuvat taisteluihin yhtä lailla ja heitä pidetään tasa-arvoisina sotureina. Joten Chanissa on ehdottomasti voimaa. Voidakseen olla osa sitä ryhmää, tulla hyväksytyksi osaksi sitä, hänen on on oltava hyvin vahva.

Parempi överit kuin vajarit

Villeneuve tuskin on koskaan kuullutkaan ylläolevaa suomalaista tokaisua, mutta se tulee mieleen, kun tarkastelee tähtivoimaa, jolla hän ympäröi nuoret päähenkilönsä: Oscar Isaac, Jason Momoa, Stellan Skarsgård, Rebecca Ferguson, Josh Brolin, Dave Bautista ja Javier Bardem – vain muutamia mainitaksemme. He auttavat kansoittamaan maailmaa, joka tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja tutulta, äärettömältä mutta samalla intiimiltä.

Moni tunnetuistakin näyttelijöistä tunnustautui alkuteoksen pitkäaikaiseksi faniksi, mutta vielä yleisempi yhteinen tekijä tuntuu olevan halu työskennellä Villeneuven kameran edessä. Oscar Isaac esittää herttua Letoa, Atreidesin suvun jaloa ja rakastettua päämiestä.

– Kirjoitin [Villeneuvelle] joitakin vuosia sitten: ”Jätän tämän nyt vain tähän: rakastan Dyyniä”, näyttelijä muistelee.

– Hän kirjoitti takaisin: ”Rakastat Dyyniä? Mielenkiintoista…” Kukaan ei tee elokuvia samalla tavalla kuin hän. Tällaisa syvällisiä, kauniita ja runollisia elokuvia, joissa on valtava mittakaava.

Valmistautuessaan rooliinsa herttua Leto Atreidesina Isaac haki inspiraatiota Toshiro Mifunen elokuvista. Akira Kurosawan vakionäyttelijä esitti usein voimakkaita ja vahvoja hahmoja.

Josh Brolinissa ruumiillistuu karhea, ahavoitunut ja arpinen Gurney Halleck, Atreidesin suvun asemestari. Halleck ei ole taiteilija ainoastaan miekankäsittelytaidoiltaan, hän on myös runoilija ja soittaa pientä baliset-nimellä kulkevaa jousisoitinta.

– Denis oikeasti otti projektiin mukaan kielitieteilijätyypin, jonka kanssa he loivat elokuvaa varten ihan oman kielen, Brolin kertoo.

– Kun Timothée ja Rebecca keskustelevat viittoen, se itse asiassa perustuu elokuvaa varten luotuun  kieleen. Pidän siitä, että asioita mietitään pieniä yksityiskohtia myöten.
Rebecca Ferguson on Lady Jessica, herttua Leton jalkavaimo ja Paulin äiti. Hän on myös salaperäisen Bene Gesserit -sisarkunnan jäsen ja pystyy mausteen avulla hakemaan tietoa edellisten sukupolvien solumuistista ja käyttää sitä tapahtumien manipulointiin lahkon suunnitelmien mukaan.

– Ei kuitenkaan ole väliä sillä, kuinka vahva hahmo on henkisesti, fyysisesti tai yhteiskunnalliselta asemaltaan. Kaikki ovat jollain tavalla haavoittuvaisia Denisin valtavassa maailmassa, Ferguson pohtii.

Dave Bautista.

– Olin jo nähnyt joitakin esituotantokuvia Denisin ideoista. Kun sitten luin kirjan, se värittyi mielessäni Denisin ajatusten mukaisesti, mikä on erittäin hyvä tapa kuvittaa asioita itselleen.

Dyynin henkisesti ja fyysisesti korruptoitunutta paroni Vladimir Harkonnenia esittävää Stellan Skarsgård tuskin tunnistaa. Hänen kuvauspäivänsä sisälsivät jopa kahdeksaan tuntiin venyviä sessioita meikkaus-, maskeeraus-, kampaus- ja puvustustiimien kanssa.

Fremen-kansaa johtavaa Stilgaria esittävä Javier Bardem puolestaan halusi yhdistellä hahmoonsa elementtejä beduiini- ja tuareg-kulttuureista. Hänen mukaansa ne vastaavat hänen kirjasta löytämiään viitteitä arabialaisiin ja heprealaisiin vaikutteisiin. Ne myös toivat tunnetta sukupolvien mittaisesta yhteenkuulumisesta Arrakis-planeetan aavikkomaisemiin.

Muuttaakseen päänsisäiset ideansa kuviksi Villeneuve otti yhteyttä kokeneeseen kuvaajaan, Greig Fraseriin. Fraser on kuvannut muun muassa sellaisia fantasiatarinoita kuin Lumikki ja metsästäjä sekä Rogue One, mutta myös maanläheisempiä tarinoita kuten Zero Dark Thirty ja Vice – vallan oikeat kasvot.

– Tapasin Denisin itse asiassa jo monta vuotta sitten grillijuhlissa Roger Deakinsin talolla, Fraser muistelee.

Deakins oli kuvannut Villeneuven Sicarion ja voitti 13 ehdokkuuden jälkeen ensimmäisen Oscarinsa tämän Blade Runner 2049:stä.

– Juttelin minulle tuntemattoman kanadanranskalaisen kanssa, ja meillä oli mitä fantastisin keskustelu. Sitten jossain vaiheessa tajusin, että Denis on ohjaaja, joka oli jo tehnyt pari elokuvaa, joista pidin valtavasti, Fraser jatkaa.

Elokuvan kuvaustyyliä hakiessaan Fraser keskusteli ohjaajan kanssa etsiessään alkukipinää inspiraatiolle ja selvittääkseen alitajuisia viitteitä, joita mukaan tarvittaisiin.

– Denis oli fanittanut kirjaa valtavasti jo nuoresta pitäen. Hän tiesi miltä halusi tapahtumapaikan tuntuvan. Hän halusi Arrakisista karun, aution paikan. Samalla sen piti tuntua todelliselta, ei vain joltain scifi-fantasialta. Paikan kauneus tulee sen realismista, siitä että karuus tuntuu todelliselta.

– Niinpä meidän oli yritettävä saada samaa karuuden ja autiuden tuntua kaikkialla. Jossain vaiheessa hän sanoi minulle: ”Kun näen unta tästä elokuvasta, uneni ovat 4:3”, kuvaaja jatkaa.
– Teattereissa kuvasuhde 4:3 edellyttää erittäin isoa valkokangasta, mutta hän sanoi toistuvasti uniensa noudattavan sitä, joten lähdimme sille polulle.
Fraser ymmärsi, että Villeneuven visio oli esittää hyvin inhimillinen tarina galaktisella näyttämöllä, ja lähti auttamaan sen toteuttamisessa.

– Rakensimme kaiken tarvittavan niin isoksi kuin vain pystyimme ja sitten yritimme kuvata tapahtumia hyvin naturalistiseen tapaan. Paljon puhutaan siitä, kuin iso elokuvamme on ja onhan se aivan valtava. Samalla se on kuitenkin hyvin pieni ja intiimi tarina, jonka keskiössä on pieni joukko toisilleen läheisiä ihmisiä. Se on ulkoisesti fantastinen spektaakkeli, mutta ytimeltään se on tarina perheestä.

Komero vai stadion?

Elokuvan valtavan maailman rakentamisen haasteeseen Villeneuve vastasi kääntymällä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa, myös Kanadasta kotoisin olevan Patrice Vermetten puoleen.

– Työstimme lavastaja Patrice Vermetten kanssa paljon eristäytyneisyyden teemaa, Villeneuve kertoo.

– Ajattelimme aavikon vaikutuksen siirtämistä ihmisen sieluun. Se toimii jättimäisenä ihmisluonnon sisäisen sielunelämän peilinä.

– Tämä on viides yhteinen elokuvani Denisin kanssa, laskeskelee muun muassa myös sellaisia elokuvia kuin Nuori Viktoria ja Gringo lavastanut Vermette.

– Aloitan jokaisen elokuvan tekemisen keräämällä kuvia, rakentamalla pieni tunnelmatauluja. Tätä varten niille kertyi kuvia Afghanistanin sodasta ja Persianlahden sodasta sekä muinaisesta Egyptistä ja Mesopotamista. Lopputulos on yhdistelmä niistä kaikista.

Villeneuve on pahamaineisen tunnettu siitä, että hän kuvaa mahdollisimman paljon ilman tietokoneilla luotuja ympäristöjä. Se oli melkoinen taakka lavastajille, mutta Vermette kuvaa sitä myös ”lavastusvastaavan märäksi uneksi”. Sanojensa tueksi hän esittelee myöhemmin vierailumme aikana erään tuotannon isoimmista kuvauspaikoista.

– Olemme nyt Arrakisin hallintorakennuksessa. Kirjassa sitä kuvataan suurimmaksi ihmisten rakentamaksi taloksi ikinä. Joten olemme yrittäneet antaa kuvaukselle oikeutta, seurata tarinan henkeä. Tämä käytävä voisi olla lentokentän lähtöhalli, mutta se on käytävä yhteen taloon, palatsiin.

Kaikistä näyttävistä lavastusmahdollisuuksista huolimatta Vernette löysi myös kertomisen arvoisen tarinan, joka ei liittynyt mahtipontiseen rakentamiseen.

– Se kertoo meistä, siitä miten kohtelemme muita kulttuureja ja kuinka riistämme muiden kulttuurien luonnonvaroja. Toivottavasti olemme onnistuneet kääntämään elokuvamuotoon myös kirjan kulissien takaisia teemoja.

Musiikkia muista maailmoista

Säveltäjä Hans Zimmer lähti mukaan Villeneuven suunnattomaan urakkaan tavoitteenaan luoda tunnistettavaa scifi-musiikkia, joka täyttäisi myös ohjaajan toiveet realismin sisällyttämisestä kaikkeen elokuvaan liittyvään.
– Olen nähnyt paljon muille planeetoille sijoittuvia elokuvia, ja vaikka kyseessä olisi kuinka kaukainen, kaukainen galaksi, kuulin aina trumpetteja, käyrätorvia ja selloja, Zimmer maalailee sarkastisesti.

– Ihmettelin itsekseni: ”Vau, kaikki nämä uskomattomat sivilisaatiot eri galakseissa ja eri aikakausilla käyttävät samoja instrumentteja kuin me!” Niinpä ajattelin, että olisi kiinnostavaa keksiä meille omia soittimia.

Zimmer kääri hihat ja ryhtyi pusertamaan nykytaiteilijoiden esityksiä elektronisten suodattimien läpi. Lopputuloksena oli ääniä, jotka kuulostavat tutuilta mutta samalla kuin toisesta maailmasta tulevilta.

Rebecca Ferguson.

Guthrie Govan on yksi maailman parhaita kitaristeja. Pyysin häntä improvisoimaan ja ajoin musiikin sitten filtterin läpi niin, että kitara kuulostaisi kaukaisen planeetan oudoilta sotatorvilta. Sitten soitin Tina Grovelle, sellistillemme ja pyysin häntä toistamaan sitä, mitä Guthrie oli tehnyt. Manipuloin taas lisää, ja lopulta se ei ollutkaan enää sello, se oli jotain aivan muuta.

Lisäksi Zimmer loi tuulisoittimia ja manipuloi myös ihmisääntä saadakseen aikaan toismaailmallisia äänimattoja.

Pienestä virsi kaunis

Aurinko alkaa laskea aution horisontin taakse, kun päivän kuvaukset kanjonissa alkavat olla päätöksessä. Villeneuve on hiljainen ja asettelee sanojaan harkiten. Hän kertoo henkilökohtaisesta perspektiivistään elokuvaan. Se kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin mistä Vermette kertoi.

– Ennen kaikkea, tämä on tutkielma kolonialismista. Kirja tutkii kolonialismin aiheuttamaa vaikutusta, sen luomaa kaaosta. Se oli kuin muotokuva 1900-luvusta, mutta valitettavasti se on erittäin paljon todellisuutta edelleenkin.

Dyyni on kuitenkin hyvin rikas lähde minulle. Se on psykologinen jännäri. Se on seikkailuelokuva. Se on sotaelokuva. Se on kasvutarina. Se on jopa rakkauskertomus. Mutta ennen kaikkea se on tragedia. Se on voimakas, monimutkainen tarina, hyvin monitasoinen. Silti yritämme lähestyä sitä hyvin yksinkertaisesta näkökulmasta.

Valtava tuotanto, joka kertoo monitasoisen, megaluokan tarinan kolonialismista, joka on kyllästänyt ihmisten historiaa kautta aikain. Sitä kuitenkin käsitellään hyvin hienovaraisesti, selkeällä visiolla. Jälleen makro ja mikro: massiivisen tiivistäminen kuviin ”hyvin yksinkertaisesta näkökulmasta”.

Villeneuve on inspiroitunut elokuvantekijä, joka tasapainoilee köydellä spektaakkelin ja hiljaisuuden välillä. Hänen taidoistaan kertoo, että hän saa jokaisen askeleen vaikuttamaan helpolta.

Haastattelut ja kuvat: Warner Bros.
Toimittanut Jouni Vikman

Aiheeseen liittyvä video

Aiheeseen liittyvät elokuvat