Sylvester Stallone kävi Cannesissa juhlistamassa Taistelijan juhlanäytöstä ja esittelemässä uutta Rambo V -elokuvaansa. Ensin mainittu tunnetaan nimellä First Blood ja uutuuden alaotsikko on Last Blood. Ja sitten sanotaan, ettei elokuvien nimissä enää käytetä luovuutta.
– Arnold? Hän varasti kaiken minulta. No ei oikeasti. Kyllä teki. Tavallaan, Stallone kommentoi kilpakumppaniaan.
– Vihasimme toisiamme, ihan ehdoitta, mutta nyt kaikki on hyvin. Kaikilla pitäisi olla loistava kilpailija vihollisena. Jos minulla ei olisi ollut Arnoldia, olisin joutunut keksimään hänet. Olisin valinnut kenet tahansa ja sanonut: ”Vihaan tuota tyyppiä.” Nyt voimme olla ystäviä, koska minä olen parempi kuin hän.
Ainakin heistä on tullut aivan yhtä ikonisia. Kuten entisen Mr. Olympian tapauksessa, näyttäytyminen Woody Allenin Bananas – minä ja vallankumous -elokuvassa tai rooli pehmopornossa The Party at Kitty and Stud’s eivät antaneet osviittaa siitä, että Stallone ikinä löisi läpi näyttelijänä (”Olin nääntymässä nälkään, kun tein sen”, hän kertoi jälkimmäisestä Playboy-lehdelle vuonna 1978).
– Olin optimistinen, mutta minulla oli joitakin fyysisiä haasteita. Minun on synnytyksessä tapahtuneen hoitovirheen vuoksi joskus vaikea puhua. Kun yritin saada töitä mainoksissa, ohjaaja saattoi kysyä: ”Mitä sinä sanoit? Mitä kieltä tuo on?” Tiesin, että tilanne on paha, kun Arnold sanoi: ”Sinulla on aksentti.” Minulla on aksentti? Arnold ja minä voisimme avata koulun puhevammaisille. Sillä jos me olemme pärjänneet, kuka tahansa voi pärjätä!
Emme halua sitä ääliötä!
Rambo V, jossa nähdään myös Paz Vega ja Oscar Jaenada, on selvästi rohkaissut Stallonea muistelemaan menneitä. Itse asiassa ihan alkuun asti. Laiha ja vaatimaton Stallone ihaili lapsena Spartacuksessa näkemäänsä Kirk Douglasia. Mutta silmät avasi aivan erilainen elokuva ja sen aivan erilainen sankari.
Stallone kertoo muistojaan Cannesin elokuvajuhlien isoimpaan teatteriin kerääntyneelle yleisölle. Yleisölle, joka minä muuna päivänä tahansa olisi katsomassa jotain bulgarialaista taideleffaa eikä kiljumassa nähdessään vain vilauksen tyypistä, joka on tehnyt elokuvan kädenväännöstä.
– Tyyppi, joka totaalisesti räjäytti tajuntani, oli Steve Reeves. Hän oli yksi maailman huonoimmista näyttelijöistä, mutta hänellä oli upea kroppa.
– Kun näin hänet elokuvassa Herkules ja Lyydian kuningatar, päälakeni lensi ilmaan. ”Tuossa se on, tuossa on minun tulevaisuuteni.” Siitä hetkestä eteenpäin elämälläni oli selvä suunta. Ryhtyisin kehonrakentajaksi ja muokkaisin kroppani. Kaikki perustuu siihen yhteen ainoaan elokuvaan.
Sanotaan sentään kolmeen. Stallone ei nimittäin vain törmännyt uraan, joka odotti valmiina, hän pisti sen tapahtumaan. Ensin kirjoittamalla Rockyn ja näyttelemällä siinä, sitten aktiivisesti jahtaamalla roolia Taistelijassa luoden saman tien kuin sivumennen kaksi ikonista hahmoa. Vaikka kukaan ei aluksi häntä halunnutkaan.
– Olin heidän 11. ehdokkaansa rooliin. Sama juttu Rockyn kanssa, he eivät halunneet minua ensinkään. He halusivat Burt Reynoldsin, Jimmy Caanin, Robert Redfordin… He olisivat varmaan mieluummin palkanneet vaikka kengurun. Voin kuvitella miten asiasta on keskusteltu: ”Kuka tämä Sylvester Stallone on?” ”No, hän on se tyyppi esimerkiksi Brooklynin kuninkaista.” ”Ok, otetaan hänet.” Ja kun kun minä tulen paikalle, he kysyvät: ”Ei kun missä on se hyvännäköinen vaaleatukkainen kaveri [Perry King]? Emme halua tätä ääliötä!” No voi voi, liian myöhäistä.
Rocky, ”takuuvarma floppi”, kuvattiin 25 päivässä alle miljoonalla dollarilla. Mutta Stallonen mukaan se osui kultasuoneen ajatuksellaan miehestä, joka elää yksinäistä elämää kunnes tapaa naisen. Ja mies syntyy uudelleen.
– Se ei ollut elokuva nyrkkeilijästä. Se oli vain hänen ammattinsa, yhtä hyvin hän olisi voinut paistaa leipiä tai korjata polkupyöriä.
Rocky kuitenkin harrasti ihan erilaista leipomista.
– Nyrkkeileminen auttoi luomaan vertauskuvan elämästä kilpailuna ja taisteluna. Yrittämättä olla liian teennäinen, minusta se vain osoittaa, että hienoa taidetta voi syntyä ihan tyhjästä.
Tai yksinkertaisista päätöksistä, kuten sankarin laittaminen juoksemaan ylös portaita, koska budjetissa ei ollut varaa mihinkään suureellisempaan.
– Se kohtaus… siitä on tullut ilmiö, enkä ota siitä kunniaa. Kun hän ensimmäisen kerran juoksee ylös portaita, hän epäonnistuu. Hän oli heikko, mutta sitten hän pääsee huipulle. Luulen, että monet tuntevat saavuttaneensa jotain, jos tekevät saman tempun. Olen nähnyt siellä raskaana olevia naisia, ihmisiä pyörätuolissa… Se on symboli, portaiden päähän pääseminen ja toteaminen: ”Minä tein sen!” Se on osoitus elokuvan voimasta.
Puhumattakaan tarpeesta tehdä heikoista lähtökohdista mahdollisuus.
– Käytin portaita ihan vain koska meiltä loppui raha. Ajattelin, että Rockyn pitäisi tehdä jotain, joten miksei hän voisi juosta ylös portaita? Kokeilin sitä, ja hitto ne ovat korkeat. Joten ajattelin: ”Mitä jos hän ei pääsekään ylös asti vaan epäonnistuu?” Kuten minä.
Rambo kuolee lopussa
On mielenkiintoista kuinka joskus elokuvalegendan syntyyn tarvitaan vain pieni sysäys. Ramboon vaadittiin paljon enemmän.
Viidennen elokuvan valmistautuessa syöksymään valkokankaille tai niiden läpi Rambo on muuttunut traumatisoituneesta Yhdysvaltojen armeijan veteraanista lähes sarjakuvasankariksi. Sankariksi, joka ei ilmeisesti pidä helikoptereista, vaan pudottaa niitä nuolilla, singoilla ja ties millä, kun ei metsästä käärmeitä. Jos se tuntuu epätodennäköiseltä, se johtunee siitä, ettei niin pitänyt käydä. Rambon oli tarkoitus kuolla lopussa.
Taistelijan lopussa siis, tai ainakin David Morrellin kirjassa. Mutta Stallone ei halunnut sitä.
– En pidä siitä, kun sankari kuolee, hän myöntää. – On ok, jos he haavoittuvat ja kävelevät kuvasta, ei minun tarvitse tietää enempää. Sellaisten tilanteiden ja hahmojen pitää voida jatkua.
Eikä vain rahasammon jatkuvuuden vaan myös viestin vuoksi.
– Kirjassa hän on raakalainen, joka tappaa kaikki: lapset, naiset, kaikki. Tein taustatutkimusta ja tajusin, että monet veteraanit palasivat rikkinäisinä. Tunsin vastuuta tuhansia ja tuhansia, itsemurhaan valmiita miehiä kohtaan. Muutin hahmoa niin, että lopussa hän pukee tuskansa ja yksinäisyytensä sanoiksi, ja yleisö pystyy samastumaan häneen. Rockyn tapauksessa kirjoitin joka kerta: ”Hän kuolee.” Loogisesti Rambon olisi pitänyt kuolla jatko-osassa, mutta epäloogisesti aloin ajatella: ”Mihin voisin viedä hänet, löytyykö tarinaa?” Taiteen hyvä puoli on todellisuuden vääristely. Sen voi muokata mieleisekseen.
Hahmon voi myös ympäröidä aivan uusilla merkityksillä, joita siihen ei alussa liittynyt. Rambon kaari on ollut sodan tuhomasta miehestä patriotismin kansikuvapojaksi – mistä Stallonen on hyvin selvillä.
– Tarkoitus ei ollut tehdä poliittista julkilausumaa, mutta se alkoi elää omaa elämäänsä. Ronald Reagan sanoi: ”Näin Rambon ja hän on republikaani.” Joten sellainen hänestä kai tuli, en tiedä, tähti pohtii. – Olen aina ollut poliittinen ateisti, en ollut aikaisemmin edes äänestänyt. Kyse ei siis ollut politiikasta, näin kirjan hirviössä hienon tarinan syrjäytymisestä. Ajattelin: ”Entä jos hän ei olekaan hirviö? Entä jos hänen sydämensä on särkynyt, kun hän palaa kotiin ja hänen äitinsä kääntää hänelle selkänsä?” Koska siinä on hieno tarina.
Eikä se suostu päättymään, sillä Rambo ei voi saada onnellisia loppuja. Hän ehkä selviää hengissä, mutta se ei muuta sitä kuka hän on eikä paranna haavoja.
– Viimeisimmän elokuvan lopussa hän palasi kotiin. Kun nyt palaamme hänen pariinsa, hän kärsii edelleen henkiin jääneen syyllisyydestä, siitä ettei pystynyt pelastamaan kaikkia ystäviään Vietnamissa. Hänellä on kaunis maatila, mutta hän elää sen alla, kaivamissaan kilometrien mittaisissa tunneleissa, Stallone kertoo ja lupaa, ettei Adrian Grunbergin ohjaama elokuva päästä vanhaa sotahevosta helpolla.
– Hänestä on tullut ystävänsä tyttärelle jonkinlainen vainoharhainen sijaisisä, ja hän pyytää, ettei tämä lähtisi haluamalleen matkalle Meksikoon. Tietysti tyttö lähtee, joutuu kartellin kidnappaamaksi ja pahoja asioita tapahtuu. Kun Rambo poistuu omalta pihaltaan, hän ei voi itselleen mitään. Vaikka hän edellisessä elokuvassa palasi kotiin, on selvää, ettei hän kuitenkaan ole päässyt perillä. Hän on siellä, mutta ei läsnä.
Dustin Hoffman ei ole Rambo eikä Stallone Tootsie
Rambosta ja Rockysta on tullut paljon isompia kuin heistä kertovat elokuvat. Todellisia symboleita, jollaisia kaikki poliittiset sloganit Yes We Canista Make America Great Againiin haluaisivat lainata. Mutta varsinkin alussa Stallonen suorituksissa oli myös synkkyyttä – voittaminen edellytti omalta mukavuusalueelta poistumista ja lunastettiin kalliilla.
– En pidä itseäni mitenkään erilaisena kun muut. Uskon, että kaikki ymmärtävät millaista on pelätä, tuntea itsensä yksinäiseksi ja eristetyksi, kaikki tietävät mitä voitto ja epäonnistuminen ovat. Jos niistä kertoo tarinan, siihen voi samastua. Mutta jos on kivun ja pelon yläpuolella, kuka sellaisesta välittää? Hahmo ei ole ihminen, Stallone huomauttaa. – Ihmisyyteen kuuluu tasapainoilla heikkouksiensa kanssa ja yrittää muuttaa niitä vahvuuksiksi.
Tai franchiseiksi, jotka ovat kestäneet myrskyt näinäkin aikoina, joita Wikipedia melko kylmästi kutsuu hänen ”alamäkivuosikseen”.
– Elämä on jonglöörausta. Sitä luulee menestyneensä ja elämä on kaunista, mutta tarvitaan vain yksi puhelinsoitto ja elämä muuttuu. Ei käy kieltäminen, ettenkö olisi epäonnistunut oman kiintiöni. Mutta kun jokin homma toimii, kuten Rambot ja Rockyt… Rakastan niitä hahmoja, koska Rambo käsittelee ihmisluonnon pimeitä puolia, joiden kanssa monet joutuvat elämään. Rocky on erilainen, optimistisempi. Hän tietää, ettei ole mitään erityistä, mutta hän yrittää olla.
Pieni mies, joka onnistui; murtunut soturi, joka jatkoi taistelemista – vaikka se ei täysin kuvaa Stallonea itseään, hän ei ehkä pahastuisi moisesta. Edes joskus, vaikka se tarkoittaisi häviämistä tuomaripisteissä Apollo Creedille tai antautumista Trautmanille.
– Näyttelijöitä opetetaan usein olemaan mahdollisimman monipuolisia, ja se on kiva teoria, Stallone tokaisee. – Se ei vaan toimi, on vain tiettyjä asioita, jotka osaa hyvin. Dustin Hoffman ei esittäisi Ramboa enkä minä Tootsieta. Rakastan mytologiaa ja olen aina ollut sitä mieltä, että tarinoissani on kyse ihmisen ja järjestelmän vastakkainasettelusta, erityisesti tätä nykyä. Päätin siis pysyä niissä ja hioa niitä. En juurikaan ole halunnut lokeroni ulkopuolelle, sillä siellä muut ovat parempia. Aina kun yritän tehdä jotain erilaista, lopputulos on joku Seis! Tai mamma ampuu. Suutari pysyköön lestissään.
Mutta aina välillä hän astuu tuntemattomille alueille, kuten esimerkiksi Cop Landissa. Hän teki yhden parhaista roolisuorituksistaan toisesta korvastaan kuurona sheriffinä, mutta kovin moni ei sitä nähnyt.
– Toki lajityypin sisällä kehittää tietyn identiteetin. Kukaan ei usko, että osaisin esittää lakimiestä ja se on ok, mutta juuri siksi tein Cop Landin. Halusin osoittaa pystyväni tekemään sellaistakin. Haluatko muuttaa elämäsi? Tunge silikonia toiseen korvaasi. Tunnet itsesi eristetyksi, kumarrut kuuntelemaan… se muutti tapani näytellä. Ajattelin, että olen mennyt niin pitkälle kuin pystyn fyysisissä rooleissa, joten nyt syön niin paljon pannukakkuja ja köyhiä ritareita kuin voin ja hankkiudun eroon siitä kropasta. Yritän näytellä silmillä, kaikella muulla kuin lihaksilla. Hahmoni on elokuvan heikoin, jolle kaikki huutavat. Tavanomaisessa elokuvassani olisin jo ampunut kaikki.
Sata huonoa ideaa
On mielenkiintoista, että edes kaikkein ikonisimmilla luomuksillaan Stallone ei aina ole osunut kultasuoneen. Ei ainakaan kriitikoiden silmissä – Rocky IV oli silti hitti.
– Olen aina pitänyt Kuin raivo härkä -elokuvaa upeana elämäkertana, kyseisen miehen tarinana. Rocky IV kertoi pääasiassa tappelemisesta. Etsin superihmistä, ja kun Dolph [Lundgren] käveli sisään, vihasin häntä heti. Ai miksi? Hän oli täydellinen. Tyyppi löi minua niin lujaa, että sydämeni melkein pysähtyi. Sairaalassa luultiin minun olleen autokolarissa, Stallone sanoo harmistunutta esittäen.
– Pidin kaikesta siinä elokuvassa paitsi siitä typerästä robotista. En tajua mistä se tuli. Valehtelen. Tiedän täsmälleen mistä se tuli. Olin yhdessä pizzeriassa, jossa oleva laatikko hoki: ”Osta pizza, osta pizza.” En tajunnut, että se oli toisessa huoneessa istuva tyyppi. Niin hyväuskoinen minä olen. Seuraavaksi minulla olikin elokuvassa puhuva imuri.
Muutaman kurjan leffan jälkeen ja Rocky V:n jätettyä tekemättä vaikutusta kehenkään, tilanne ei vaikuttanut hyvältä.
– Urallani oli hetki, jolloin kaikki oli ohi, Stallone kertoo. – Agenttini irtisanoi sopimuksemme, managerini ei vastannut puheluihini. Halusin jo vetäytyä eläkkeelle. Sitten tapasin yhden tyypin ja onnistuimme tekemään yhden elokuvan käytännössä ilmaiseksi. [Rocky Balboa] ei kerro nyrkkeilystä, se käsittelee surua ja oli elämäni kohokohta. Ja sitten teimme John Rambon. Stallone ohjasi kummankin niistä. Hän ei tartu ohjaksiin usein, vaikka niin voisi kuvitella Rocky II–IV -putken vuoksi.
– Totta puhuakseni en halunnut ohjata ensimmäistä jatko-osaa. Käsikirjoitin Rocky II:n ja ohjaaja [John G. Avildsen] vihasi sitä. Hänestä se oli kamala. ”Haluamme Rockyn korruptoituvan, ryhtyvän käymään Playboy-kartanossa.” Emme todellakaan halua. Joten hän otti loparit, kuuluu Stallonen versio.
– Olin ohjannut Rocky II:sta viikon verran, kun Rocky voitti Oscarinsa. Ja kaikki ihmettelivät: ”Miksi tämä tyyppi ohjaa?” Sitten ensi-iltaan tuli ensimmäinen ohjaukseni Paradise Alley. Kävin teatterissa, ja siellä oli neljä katsojaa. Taivas. Se oli Syltyn kasvun hetki. Oli käveltävä ulos teatterista ja palattava ohjaamaan jatko-osaa Oscar-voittajalle. Ei paineita. Sellaisen kanssa on vain elettävä.
Ja todella, todella uskottava, että elämä voi muuttua.
– Kun sanon, etten silloin ollut kukaan, en liioittele: vuotta aikaisemmin parkkeerasin autoja. Ei niin, että siinä olisi mitään vikaa, mutta oikeasti tarvitaan vain yksi hyvä idea. Minulla oli sata huonoa ennen yhtä hyvää. Mutta muuta ei tarvita. Epäonnistuminen tekee viisaammaksi ja menestys voi typerryttää. Alkaa ajatella, ettei tarvitse enää oppia mitään. Tyttäreni halusi kirjoittajaksi, ja sanoin: ”Et halua.” Se on kamalaa työtä. Äärimmäisen tarkkaa urakointia ja uudelleen kirjoittamista uudelleen kirjoittamisen jälkeen ennen kuin voi sanoa: ”Tällä mennään!” Ja seuraavana aamuna ihmettelee, kuka sellaista sontaa on kirjoittanut. Näytin tyttärelleni satakunta muistikirjaani ja hän sanoi: ”Taidan sittenkin jatkaa koulunkäyntiä.” Niin pitääkin.
Bionic Man
Kaikki Stallonen suurimmat menestykset tuntuvat kumpuavan jonkinlaisesta turhautumisesta tai epäonnistumisesta.
– Oli aika, jolloin toimin näyttelijänä kuin automaattiohjauksessa. En syytä ketään, mutta silloin elokuviin sitouduttiin vuosia etukäteen. Ja ennen kuin tiesikään, oli tehnyt kahdeksan vuotta tuubaa. Se oli edustustoimistojen aikaa; niin bisnestä tehtiin ja tähti oli pomo. Nyt, jos tähti on keskinkertaisessa leffassa, se haudataan. Silloin Arnold tai Michael Douglas takasi aina ensi-iltagaalan. Kaikki täyttivät omia kalentereitaan ja minä siinä mukana. Nyt ne leffat sitten ovat osa minua. Tyttäreni saattaa kysyä: ”Miksi ikinä teit tämän roskan?” Miten kuvittelet minun maksaneen koulusi? Suu suppuun!
Tunne tarpeettomuudesta, jopa aikansa eläneestä vitsistä, johti The Expendablesiin. Jonka Stallone myös ohjasi.
– Jos menee katsomaan laulajaa 30 vuoden takaa, ei hän enää ole yhtä hyvä. Kävimme katsomassa The Righteous Brothersin uutta tulemista, mutta toinen heistä on kuollut, joten siinä oli vain toinen veljeksistä ja jotain saman aikakauden bändejä. Vaimoni vihasi sitä. Jep, se oli roskaa, mutta miksi se oli myyty loppuun? Heistä ei olisi maksanut yhdessä, mutta kaikki nuoruuden suosikit samassa paketissa? Me teimme saman jutun. Ikinä ei voi tietää, mistä saa inspiraatiota.
Omia rajojaankaan ei välttämättä tiedosta. Mutta tekemällä parhaista hahmoistaan hieman epätäydellisiä alusta lähtien Stallone on mahdollistanut itselleen tilaa ikääntyä niiden kanssa. Ja vaikka miehen turvonneille kasvoille – jopa siinä määrin, että välillä niitä pelottaa katsoa, jotta ei muuttuisi kiveksi – ja kuin suoraan 1980-luvun huippuvuosilta peräisin oleville asenteille voi nauraa, suurimman osan ajasta homma oikeasti toimii.
– Me kaikki olimme invalideja The Expendablesissa, mutta se pitää rakentaa sisään tarinaan. Mitä Rambo: Last Bloodiin tulee, olen käynyt läpi varmaan ainakin 30 leikkausta. Olen bioninen: kitisen liikkuessani ja aamuisin minut öljytään. Mutta jos taisteluarpiaan kantaa ylpeästi, yleisökin pitää niistä. Uudessa Rambossa en siis keiku puiden latvoissa, mutta korvaan sitä oveluudella. Nyt tärkeintä on oikea strategia. Vanha taistelija on kuin satavuotias can-can-tanssija. He tietävät missä mennään ja mitä tehdä, joten heitä ei pidä aliarvioida. Mutta jos on vanha toimintasankari, ei kannata teeskennellä olevansa jotain muuta.
Lienee siis oikeutettua otaksua, että tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun hän esittää hahmoa. Onhan se tavallaan elokuvan nimessäkin.
– Antakaahan, kun kerron jotain viimeisistä kerroista. Luulin, että Rocky III olisi ollut viimeinen, joten mitä minä tiedän. Pidin ensimmäisen elokuvan kilpikonnat, ja ne rökäleet ovat nyt tämän tuolin kokoisia, lähes 55-vuotiaita. Ehkä teen vielä yhden Rockyn ja liityn niiden seuraan. Siinä me olisimme, kolme kilpikonnaa, joiden kaikki muut ystävät ovat kuolleet.
– Jos homma toimii, jatkan sen tekemistä, Stallone sanoo ja me uskomme häntä.
– Vuosia sitten olin tiukan kriittinen jatko-osien suhteen. Mutta ihmiset katsovat samaa tv-sarjaa kymmenen vuotta, ja minä saisin tehdä vain yhden elokuvan? Jälkeeni jättämäni perinnön arvon saa yleisö määrätä, sitä ei juuri voi suunnitella. Älä lopeta lyömistä, älä lopeta lyömistä, ennen kuin et enää saa käsiäsi nostettua, se on minun toimintatapani. Aina on jäljellä jotain todistettavaa. Jotkut hahmot tapaa juuri heidän matkansa alussa.
Ja heidän rinnallaan pysyy loppuun asti. Kunnes he tulevat takaisin.
Marta Bałaga, Cannes
