Terveisiä Cannesista: Kultainen palmu meni väärälle elokuvalle, mutta ainakin siinä on oksennusta

Oli aistittavissa hämmästyksen kohahdus, kun Lukas Dhontin kovasti rakastettu Close sai ”vain” Grand Prix -palkinnon lauantaina. Pieni, vaatimaton elokuva lapsuuden ystävyydestä nousi mukaan peliin myöhäisessä vaiheessa ja julistettiin festivaalin pelastajaksi tylsäksi ja pettymykseksi luonnehditussa kilpasarjassa, joka koostui lähinnä vanhojen mestareiden uusista, entisiä muistuttavista elokuvista. Ei auttanut, sellainen kuitenkin voitti.

30.5.2022 07:04

Kultainen palmu meni Ruben Östlundin Triangle of Sadnessille, mikä on huvittavaa ja turhauttavaa monista syistä. Päätös ei vain nosta häntä eksklusiiviseen tuplavoittajien klubiin, mutta Östlund voitti edelliselläkin elokuvallaan, vuoden 2017 Squarella. Toki elokuvien välillä on kulunut aikaa, mutta miksi palkita ohjaaja heti uudelleen elokuvasta, joka muistuttaa edellistä, mutta ei ole yhtä hyvä?

Tapasin Östlundin aikaisemman oudossa, vain pohjoismaisille toimittajille tarkoitetussa lehdistötilaisuudessa. Mikä tietysti tarkoitti vaivautunutta istuskelua ja sisäistä kuolemaa joutuessaan esittämään kysymyksiä julkisesti. Östlund myönsi ajatelleensa Cannesia koko ajan kuvatessaan ja leikatessaan tämä Ranskan ensi-ilta mielessään.

Ehkä juuri siksi Triangle tuntuu hieman epäaidolta. Woody Harrelsonin piileskellessä huoneessaan vaikuttavalla budjetilla toteutettu elokuva tuntuu tietoisesti ruksivan laatikoita listalla ”kaupallinen arthouse”.

Se on pitkä.

Se on satiiri nyky-yhteiskunnasta ja sen monista hierarkioista.

Siinä on luksusjahdilla toistensa päälle loputtomalta tuntuvan ajan oksentavia ihmisiä. Okei, myönnettäköön, että sitä emme osanneet odottaa.

– On kiinnostavampaa katsoa ihmisiä katsomassa oksentavia ihmisiä kuin varsinaisia oksentelijoita, Östlund toteaa.

Se saattaa olla suosikkilauseemme Kultaisen palmun voittajalta ikinä, mutta toisaalta: hän on tosissaan.

– Yrjöämisessä ei oikeistaan voi mennä överiksi. Jos ei mene tarpeeksi pitkälle, se ei merkitse mitään. Halusin varmistaa, että se olisi jotain. Halusin työntää sitä niin pitkälle, että kakaramaisia rikkaita alkaisi sääliä. ”Herran jestas, lopeta. He ovat jo kokeneet tarpeeksi.” Jos näytöksestä sen vuoksi kävellään ulos, niin se on idioottimaista. Ihmiset voivat istua katsomassa teurastamista mutta eivät oksentamista?

Ehkä jury halusikin tavallaan palkita itsensä selviydyttyään kokemuksesta.

Triangle of Sadness ei ole huono elokuva. Se on viimeistelty, ajoittain huvittava ja näyttelijät antavat kaikkensa, mukaan lukien aamiaisensa sisällön. Se vain tuntuu… tyhjältä ja ylityöstetyltä ja omahyväiseltä aina välinpitämättömyyteen asti. The Squaren nykytaiteen jälkeen Östlund tekee naurunalaiseksi mallimaailman. Charlbi Dean ja Harris Dickinson ovat malleja, jotka eivät ravintolassa halua koskea laskuun, sitten siirrytään jahdille, sitten… emme kerro mitä. Kolmeen osaan jaettu elokuva tuntuu yhdistelmältä Zoolanderia sekä reality-sarjoja Below Deck ja Selviytyjä.

– Partnerini on muotikuvaaja ja halusin tietää alasta kaiken. Kauneudessa on jotain yhtä aikaa pelottavaa ja viehättävää. Kauneus on hierarkiaa. Se on valuuttaa, jolla voi kiivetä yhteiskunnassa. Jos ei ole rahaa eikä koulutusta, ”fyysinen lahjakkuus” voi auttaa, Östlund vastaa, kun ihmettelen hänen äkillistä kiinnostustaa muotiin.

– Mielenkiintoista on, että miesmallit ansaitsevat vähemmän kuin naiset, kyseessä taitaa olla ainutlaatuinen ammatti. Halusin käyttää sitä peilinä epätasa-arvosta puhuakseni. Lisäksi kasvoin 1970-luvulla, jolloin äitini sanoi, ettei ulkonäöllä ole merkitystä. Jo viisivuotiaana tiesin, että hän valehteli.

Kyseessä on ensemble-elokuva, jossa nähdään Harrelson kapteenina, joka ei pysty katsomaan matkustajiaan silmiin. Varsinkin kun nämä valittavat likaisista purjeista – joita ei edes ole.

– Jotkut näyttelijät ovat olleet tähtiä pitkään, ja heitä täytyy miellyttää, se on osa peliä. Mutta kun esimerkiksi teimme The Squarea, Dominic West oli kuvauspaikalla aina myöhemmin kuin Claes Bang. Kerran sitten sanoin Claesille: ”Nyt odotamme, ja sinä tulet 15 minuuttia Dominic Westiä myöhemmin.” Oli hauska pelata diivoja vastakkain.

– Nyt halusin esitellä ihmisten käyttäytymistä eri tilanteissa. Elokuvassa on hyvin sosiologinen näkökulma, Östlund viittaa Per Molanderin kirjaan Ojämlikhetens anatomi, ”epätasa-arvon anatomia”.

– Hän vertaa tasa-arvoa painovoimaan. Jos kiven pudottaa, epätasa-arvo toteutuu. Epätasa-arvo toteutuu, jos emme taistele tasa-arvon puolesta. Kasvoin hyvin vasemmistolaisessa perheessä, ja äitini puhui sosialistisesta utopiasta, joka ei minusta koskaan kuulostanut sataprosenttisen todelliselta.

Meistä hänen äitinsä kuulostaa hyvin kiinnostavalta naiselta.

Meno saattaa kuulostaa turhankin älylliseltä, mutta onneksi paikan päällä vaeltelee myös Henrik Dorsin. Solsidanin tähti saattaa Marvel-kasseineen olla Cannesin vähiten mahtaileva ihminen.

– Agenttini soitti ja ajattelin: ”Mitä hittoa minä muka tekisin elokuvassa mallimaailmasta. Ymmärtäisin, jos se olisi kertonut pubeista”, Dorsin toteaa.

Triangle of Sadnessissa hän esittää Jorma-nimistä hahmoa, johon hänen mukaansa käsikirjoituksessa viitattiin alun perin ”suomalaisena”. Hän on nolo ja kömpelö ja yrittää iskeä aivan liian kaukana omasta luokastaan olevia naisia. Hän on ihana.

– Kehitin kokonaisen taustatarinan suomalaisista vanhemmista, jotka muuttivat Ruotsiin 60-luvulla. Hän on yksi niistä tavallisista tyypeistä, jotka hämmentyvät omasta menestyksestään, hän nauraa ennen kuin hänen selvästi salakuunnellut ohjaajansa saapuu paikalle.

– Mitä hän sanoi minusta?

Marta Bałaga

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia