Yksi oli joukosta poissa Berliinin elokuvajuhlilla – Iskikö sensuuri kiinalaisohjaajan odotettuun elokuvaan?

Virallinen syy oli ”tekniset vaikeudet”.

So Long, My Son.

Berlinalen aasialaiselokuvien osuuden piti päättyä vankasti festivaalin virallisen kilpailusarjan kiinalaisosuuteen, jossa piti esittää Zhang Yimoun uusin elokuva One Second. Elokuvan peruuntumisesta ilmoitettiin festivaalin puolivälissä, syynä ”tekniset vaikeudet elokuvan saattamisessai esityskuntoon”. Helsingissä 14.-15.2. Europe-Asian Roundtable Sessions EARSin konferenssissa vierailleet kiinalaiset av-alan ammattilaiset myönsivät kysyttäessä elokuvan luultavasti jymähtäneen Kiinan valtion elokuvasensuuritoimistoon, missä moni muuten jo täysin valmis elokuva saattaa viettää vuoden ellei parikin.

Elokuva kertoo ennakkotietojen mukaan miehestä, joka kulttuurivallankumouksen aikana pakenee maanviljelysvankilasta. Vaikka kulttuurivallankumousta on esitetty kriittisesti useissakin kiinalaiselokuvissa 1990-luvulta alkaen, heijastaa Zhang Yimoun tapaus viime aikoina kiristynyttä Kiinan elokuvapolitiikkaa. Elokuvan tilalla esitettiin Zhang Yimoun aiempi elokuva Hero (2002).

Lou Ye on saanut osakseen Kiinan viranomaisten sensuuritoimenpiteitä, etenkin elokuvansa Summer Palace (2006) jälkeen. Summer Palacen opiskelijakuvauksen taustalla näkyy Tiananmenin tapaus, mannerkiinalaisen elokuvan suuri tabuaihe. Lou Yen uusin elokuva, Panorama-sarjassa esitetty The Shadow Play vietti sekin pari vuotta sensuurissa ja herätti suuria odotuksia, mutta osoittautui melkoiseksi sekasotkuksi, jonka lukemattomien eri aikatasoille sijoittuvien flashbackien ja henkilökaartin läpikahlaaminen käy työstä.

Alku on lupaava: purettavaksi tuomitun asuinalueen asukkaat osoittavat mieltään. Rakennusurakoitsija Tang yrittää lepyttää raivostunutta kansanjoukkoa. Seuraavana aamuna hänen ruumiinsa löytyy kerrostalon katolta alas heitettynä. Nuori poliisietsivä saa jutun tutkittavakseen ja siitä alkaen yhteiskunnallisena trillerinä alkanut elokuva romahtaa saippuaoopperan tasolle lukuisine lemmensuhteineen, väärälle miehelle tehtyine lapsineen ja rikkaan seurapiirielämän juonitteluissa pyörimisineen.

Pääkilpailusarja tuotti Kiinalle kuitenkin pystejä: Wang Xiaoshuain ohjaama So Long, My Son toi sekä parhaan mies- että parhaan naisnäyttelijän pystit Wang Jingchunille ja Yong Meille. Wangin elokuvakin alkaa kulttuurivallaankumouksen jälkeisestä ajasta ja jatkaa perhetarinana – ilmeisesti kuitenkin onnistuen olemaan ärsyttämättä niin paljoa Kiinan viranomaisia kuin Zhang Yimou.

37 Seconds.

Mongolialaisen Wang Quan’annn ohjaama Öndög oli Berlinalelle tyypillisen epätasaisen kilpaisusarjan valopilkkuja, vaikka suurin osa elokuvaa tapahtuukin yön pimeydessäElokuvan aliussa Kamera kuvaa yöllä auton ikkunasta eteenpäin auton valoissa näkyvää aroa. Ääninauhalta kuuluu kahden mieshenkilön nitänäitä keskustelua. Kunnes yhtäkkiä auton valoissa näkyy ruumis. Elokuva jatkuu samalla pelkistetyllä tyylillä. Nuori poliisiharjoittelija laitetaan vahtimaan ruumista ja ampumaan sitä havittelevat sudet, kunnes pääkaupungista saapuu virallinen murharyhmä. Miehen yksinäisen vahtimisen keskeyttää kamelilla ratsastava nainen, jonka kanssa yllättävä seksuaalinen kohtaaminen tapahtuu. Koko elokuva yllättää traditionaalisen elämänmenon ja nykyaajan törmäyksillä: kamelinaisella on jurtassaan satelliittiantenni ja nuori poliisi viihdyttää tylsää vahtivuoroaan tanssimalla kännykästään soivan Elviksen Love Me Tenderin tahdissa.

Japanilainen vammaiskuvaus 37 Seconds edusti raikasta tuulahdusta maassa, jossa vaikeasti sairastuneita ja vammaisia kuvataan usein elokuvissa ylisentimentaalisesti. 23-vuotias Yuma on pyörätuolissa, asuu ylihuolehtivan äitinsä kanssa ja käy töissä mangastudiolla, jossa suureksi osaksi hänen piirtämänsä manga menee nuoren idolin piikkiin. Yuma yrittää tarjota mangojaan muille kustantajille. Aikuismangaan suuntautunut kustantaja pitää Yuman piirustustyylistä ja tarinaideoista, mutta epäilee tämän kykyä kuvata realistisesti seksikohtauksia, jos hänellä itsellään ei ole sellaisista kokemusta. Yuma päättää hankkia kokemuksia ja päätyy ystävystymään prostituoidun ja muiden yöelämän kulkijoiden kanssa Tokion punaisten valojen alueella. Elokuva kuvaa myös hienosti vammaisen ja hänen äitinsä tiivistä suhdetta, jossa äidin on päästettävä irti.

”Japanissa usein äidit, joilla on vammainen lapsi, laittavat kaiken huomionsa häneen laiminlyöden muuta perhettään”, selitti ohjaaja elokuvansa yhtä teemaa elokuvan jälkeen. Pelkällä etunimellä kulkeva naisohjaaja Hikari sai elokuvalleen NHKn eli Japanin YLEn tuotantotukea, koska Yhdysvalloissa kouluttautunut Hikari käsikirjoitti tarinaa Sundance Labissa, osana NHKn ja Sundancen yhteistyötä. Elokuvansa pääosaan hän ei halunnut ammattinäyttelijää vammaista esittämään, vaan järjesti koekuvaukset vammaisille ja heidän joukossaan loisti Yuman roolin esittävä Mei Kayama. 37 Seconds voitti Panorama-sarjan yleisöäänestyspalkinnon.

Forum-sarjassa esitetty japanilaine And Your Bird Can Sing on kesäntuoksuinen mukaelma Jules and Jim -teemaa mukaillen, tapahtumapaikkana Hokkaido. Kaksi nuorta miestä ovat kämppiksiä. Toinen, kirjakaupassa työskentelevä alkaa tapailla työtoveriaan, nuorta iloista naista, ja pian kaikki kolme ovat erottamaton kolmikko, juoden olutta, käyden klubeilla, viettäen kesäaikaa ja nuoruutta rannoilla ennen kuin vastuut romahtavat niskaan, tässä tapauksessa toisen pojan äidin sairauden kautta. Sho Miyaken ohjaus on pakottoman luontevaa ja elokuva pysyy juuri niissä raameissa mihin tähtääkin ja saa nuorista pääosanesittäjistään irti sympaattiset roolisuoritukset.

Generation-sarjan nuorisokuvausten hauskuutus oli Makoto Nagahisan ohjaus We Are Little Zombies. Neljä 13-vuotiasta menettää vanhempansa, päätyy samaan aikaan krematorioon ja lyö päänsä ja hynttyynsä yhteen. Seuraa 120 minuuttia väriä, vitsejä, outoja tilanteita ja kaikkea mahdollista, mitä voi mahtua mainosten ja musiikkivideoiden tekijänä uransa luonut ohjaaja ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan. Jatkuva visuaalisten jippojen vyörytys voi olla jopa uuvuttavaa, ja elokuva voisikin olla lyhyempi, mutta ohjaajan mielikuvituksessa ei ainakaan näytä olevan rajaa.

Teksti: Eija Niskanen, Berliini