Kommentti: Tekivätkö vuosien epäonnistumiset M. Night Shyamalanista paremman elokuvantekijän?

Kahden perättäisen hitin jälkeen Shyamalanin paluu on tosiasia, mutta mistä se johtuu? Miksi hänen elokuvansa ovat nykyään terävämpiä kuin ennen?

24.1.2017 08:30

Olen seurannut M. Night Shyamalanin uraa suurella mielenkiinnolla jo useiden vuosien ajan. Teininä Kuudes aisti oli vielä timantinkova debyytti – vaikkei se ohjaajan ensimmäinen elokuva ollutkaan – ja sitä seurannut Unbreakable on kulttiklassikko, joka edelsi 2010-luvun supersankaribuumia.

Signs sai myös ilmestyessään hyviä arvioita, mutta tarjosi samalla mallin kaikille tuleville Shyamalan-epäonnistumisille, joista hänet muistetaan. Edesmenneen Michael Ciminon (Kauriinmetsästäjä, 1978) jälkeen kukaan ohjaaja ei ole pudonnut yhtä nopeasti niin kovaa ja korkealta kuin Shyamalan.

Mutta siinä missä Ciminon kaatuminen johtui yhdestä erityisen kalliista flopista (Portti ikuisuuteen, 1980), Shyamalanin haiseminen alkoi, kun katsojat tajusivat hänen toistavan samoja kikkoja leffasta toiseen, näistä näkyvimpänä tietysti tutuksi tulleet loppukäänteet. Niistä tuli hänen tavaramerkkinsä ja samalla vitsi. Katsojat tajusivat, ettei juhlittu Shyamalan ehkä olekaan niin kekseliäs kuin Kuudes aisti antoi ymmärtää.

Seurasi siis sarja pettymyksiä: Kylä (2004) oli naurettavan hölmö, Lady in the Water (2006) täyttä sontaa ja The Happening (2008) – no, The Happening oli vitsi, jolle kaikilla oli lupa nauraa. Sitten Shyamalan yritti korjata uransa suuntaa ohjaamalla blockbustereita. Ensin Last Airbender (2010), tv-sarjasilpusta kasattu kammotus, ja sen perään After Earth (2013), joka aiheutti peruuttamatonta vahinkoa Will Smithin uralle. Jälkimmäisen epäonnistumisista tekee kuitenkin enemmän mieli syyttää Smithiä kuin Shyamalania, joka oli aivan väärä ohjaaja action-leffalle.

Epäonnistumisten sarja on omalla ainutlaatuisella tavallaan vaikuttava, mutta Shyamalanin nimestä oli Kuudennen aistin ansiosta tullut niin vahva brändi, että hän kykeni selviämään ja tekemään huonoistakin aineksista, jos ei hyviä elokuvia, niin hittejä. Vastoin yleistä harhaluuloa kaikki Shyamalanin elokuvat Lady in the Wateria lukuunottamatta ovat tuottaneet voittoa, ja siksi hänen uransa on saanut jatkua.

Vuonna 2015 asia muuttui. Pienen budjetin The Visit nousi odottamattomaksi menestykseksi. Se maksoi 5 miljoonaa ja keräsi 100 miljoonan lipputulot. Arvostelutkin olivat hyviä. Viime perjantaina ilmestynyt Split on jatkanut samalla ladulla, ja tuotti alle 10 miljoonan budjetilla 40 miljoonan avaustulot. Ja sen arvostelut ovat olleet vielä parempia.

Nähtyäni Splitin ensimmäisen kerran pidin sen hauskuutta pienoisena yllätyksenä. Uskaltauduin katsastamaan myös The Visitin, jota en ollut viime viikon podcast-äänityksiin mennessä ehtinyt nähdä, koska lainakappaleeni saapui kirjastoon vasta seuraavana päivänä. Se ei ollut yhtä hyvä kuin Split, mutta jätti joka tapauksessa hymyn huulille. Se oli viihdyttävä, pienimuotoinen, ei erityisen pelottava mutta puutteistaan huolimatta oikein tunnelmallinen ja hauska pieni kauhuelokuva.

Shyamalanin nimi on ollut jo vuosien ajan elokuvamaailmaa seuraavalle yleisölle vitsi, jonka epäonnistumisten vuoksi myös hänen onnistumistensa viereen on tehnyt mieli piirtää asteriski. Uudet elokuvat ovat osoittaneet, että hän on edelleen parhaimmillaan itsekirjoittamansa genre-elokuvan parissa, joiden pienet budjetit antavat hänelle kiitettävästi liikkumavaraa toteuttaa kaikki käsittämättömimmätkin ideansa.

The Visitin ja Splitin onnistumiset johtuvat pitkälti siitä, että Shyamalan on vihdoin onnistunut löytämään elokuviinsa oikean sävyn. Hän ei enää pelkää vetää rohkeasti yli sekä sisällön että kerronnan tasolla, ja sen seurauksena hänen elokuvansa ovat nykyään oikeasti hauskoja.

Vuonna 2008 Shyamalan sanoi, että The Happening oli tarkoitettu B-leffaksi. Luen tämän niin, että Shyamalanin mukaan elokuvan – jossa puut saavat ihmiset tekemään toinen toistaan naurettavampia itsemurhia – pitikin olla hiukan hölmö. Tämä on ymmärrettävää, mutta elokuva oli sävyltään haudanvakava ja hahmot ilmeettömiä, kuten ohjaajan aiemmissa elokuvissa. Kukaan ei tajunnut vitsiä. En minäkään, sillä minusta The Happening on minusta hauska vain nimenomaan siitä syystä, että sitä ei ole tarkoitettu hauskaksi – kuten oikeasti huonon elokuvan kuuluukin.

Tieto Shyamalanin B-leffa-innostuksesta auttaa avaamaan sitä, miksi The Visit ja Split ovat millaisia ovat, ja The Happeningin epäonnistuminen tarjoaa oivan vertailukohdan sille, miksi ne ovat myös onnistuneita. The Visitin ja Splitin huumori ei mennyt samalla tavalla ohi, koska ne ovat selvästi asetelmaltaan B-leffoja, ja niiden sävy ja suhtautuminen näyttelijäohjaukseen on rennompi ja irrottelevampi. The Visitissa kakkanaamainen teinipoika hakkaa vanhuksen päätä jääkaapinovella ja huutaa samalla jalkapallokomentoja, mutta tätä katsoessa ei tullut missään vaiheessa mieleenkään, etteikö tätä olisi tarkoitettu hauskaksi.

Ja vaikka nyt korostankin huumoria, niin Shyamalan ei ole upottanut sitä tarinaan kauhun tai jännityksen kustannuksella. Ne ovat edelleen mukana, mutta tunnelma on muuten vapautuneempi.

Voisi sanoa, että Shyamalanista on toistuvien epäonnistumisten jälkeen kasvanut vihdoin viimein astetta parempi elokuvantekijä. Hän ei enää pelkää itsensä nolaamista tai yritä vaikuttaa syvällisemmältä kuin mitä oikeasti on – se puoli hänen elokuvissaan on aina sakannut. Hän on mitä on.

Kumpikaan elokuvista ei ole täydellinen, mutta ne nähtyäni odotan nyt seuraavaa Shyamalan-elokuvaa enemmän kuin koskaan ennen. Kuka tietää, ehkä hän vielä jonakin päivänä lunastaa Kuudennen aistin aikanaan herättämät odotukset, joiden vuoksi hänet nimettiin ennenaikaisesti (ja täysin virheellisesti) ”uudeksi Spielbergiksi”. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, jos hänen elokuvansa ovat jatkossakin samanlaisia persoonallisia sekoituksia outoutta, arkisuutta, klassista kauhua ja huumoria, koska sellaisessa hän on selvästi hyvä.

Joonas Alanne

Kirjoittaja on Episodin vakituinen avustaja. Seuraa Twitterissä: @JoonasAlanne

Lisää luettavaa