Murhia ja yhä uusia murhia. Sarjamurhaajan 12 vuoden kehityskertomus. Veritekoja taideteoksena. Lapsellista, miehistä itsesääliä ja sekopäisiä perusteluja. Ankanpoikien silpomista. Mitä, ai spoilerivaroitus? Haloo! Tämä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla esitettävä elokuva on Lars von Trierin ohjaustyö. Mitä muuta odottaa?

Pernille Fischer Christensenin elegantti draama kertoo Astridista ennen Lindgreniä.

Episodi tapasi Venetsian elokuvajuhlilla Jeff Goldblumin, joka oli esittelemässä Rick Alversonin The Mountain -elokuvaa. Siinä näyttelijä tekee aitoon golblumilaiseen tyyliin lobotomialeikkauksia lennossa. Puhuimme amerikkalaistähden kanssa elokuvista, jotka muokkasivat hänen uraansa – ja antoivat meille painajaisia.

Paolo Genovese palaa uuden moraliteetin kanssa, mutta siinä on saippuaoopperan tuntua.

Epäselvyyksien välttämiseksi: Spike Leen BlacKkKlansmanilla ei ole mitään tekemistä Ted V. Mikelsin vuonna 1966 ilmestyneen, myös nimellä I Crossed the Color Line tunnetun elokuvan The Black Klansman kanssa. Se kertoi vaaleaihoisesta afroamerikkalaisesta miehestä, joka muuttaa Alabamaan ja liittyy Ku Klux Klaniin ennen kuin alkaa kostaa organisaatiolle tyttärensä murhan. Leen elokuvalla ei myöskään ole tekemistä vuoden 1959 ranskalaiselokuvan J’irai cracher sur vos tombes eli I Spit on Your Graves (ei, ei siis I Spit on Your Grave), jossa vaaleaihoinen afroamerikkalainen mies matkaa etelävaltioihin tutkimaan veljensä lynkkausta ennen kuin – jep, arvasitte – alkaa kostaa tämän murhaa. Eli jälleen kerran teimme taustatyötä aivan turhaan.

Cannesin elokuvajuhlat ovat viimeinkin ohi, eikä enää tarvitse vilkaistakaan baguetteihin päin. On aika pohtia niitä elokuvia, joita kaikkin näkemiemme joukosta rakastimme eniten. Ja niitä paria joita emme rakastaneet, mutta minkäs teet.

Terry Gilliamin jälkeen kenelläkään ei enää ole oikeutta valittaa elokuvatuotannon ongelmista. Tuhoutuneita kuvauspaikkoja. Sairastuvia tai kuolevia näyttelijöitä. Ilmaan haihtuvat rahoitukset. Keksi jokin ongelma, ja todennäköisesti se on tapahtunut Miguel de Cervantesin klassikon kauan haudutetuissa kuvauksissa. Mutta monien – Episodi mukaan lukien – hämmästykseksi se vihdoin saatiin nähtäväksi Cannesin elokuvajuhlilla.

Joukkouloskävelyitä, järkyttyneitä yleisöjä ja hyvin, hyvin epäonninen ankka. Lars von Trierin paluu Cannesiin sen jälkeen, kun hänet vuonna 2011 julistettiin persona non grataksi hänen vitsailtuaan Hitlerin ymmärtämisestä, ei ollut kaikkien makuun. Eikä hän muuta haluaisikaan.

Peikko. Chewbacca. Ku Klux Klanin jäsen. Tämän vuoden Cannes-elokuvajuhlilla suomalaiset näyttelijät ovat urheasti heittäytyneet outoihin, pahoihin ja rumiin (et sinä, Chewie) rooleihin. Kansanvälisten ohjaajien pitäisi siis matkata pohjoiseen mikäli haluavat rooleihinsa lisää särmää. Spike Lee sen jo tietää.

On jo muutama vuosi siitä, kun vain hirviöille tarkoitetun hotelli Transylvanian omistaja, kreivi Dracula, teki ensi-esiintymisensä valkokankailla kaikessa 3D-upeudessaan. Nyt on vuorossa jo hänen kolmas seikkailunsa. Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla vie kreivin avomerelle.