Jon on musiikintekemisestä haaveileva nuorimies. Hän etsii inspiraatiota kaikesta vastaantulevasta, mutta arkinen toimistotyö ja ajatusvirran katkaisevat vanhemmat häiritsevät luovuutta. Kohtalo puuttuu peliin, kun Jon todistaa rannalla hermoromahduksen saaneen miehen hukuttautumisyritystä.
Mies osoittautuu nimensä mukaista musiikkia tekevän Soronprfbs-bändin kosketinsoittajaksi, ja Jon huomaa puolivahingossa kutsuneensa itsensä ensin tämän paikkaajaksi bändin saman illan keikalle ja kohta ryhmän vakituisemmaksikiin jäseneksi. Bändin keulahahmo on Frank, piirteensä isolla paperimassanaamiolla ympäri vuorokauden piilottava arvoituksellinen solisti. Muut muusikot ovat vain aavistuksen Frankia vähemmän omalaaatuisia tapauksia.
Jon joutuu samantien napit vastakkain Frankia mustasukkaisesti vartioivan ja kaikkea sovinnaista ja valtavirtaa muistuttavaa vastustavan Claran kanssa. Nuorukainen on kuitenkin valmis asettumaan väkivaltaistakin naista vastaan, sillä hän uskoo oudossa porukassa saavansa kiinni luovuudestaan, jota hänen tavallinen, turvallinen ja keskiluokkainen elämänsä on tukahduttanut.
Jonin into tehdä musiikkia muiden kuultavaksi ja Soronprfbsin sisäänpäin käpertynyt tapa luoda taidetta ovat tuon tuostakin törmäyskurssilla. Siitä kumpuaa paitsi kuivaa ja mustaa huumoria myös ajatuksia herättävää draamaa sekä paikoin myös kutkuttavaa myötähäpeää. Huumorin hyvin satiirisesta luonteesta huolimatta elokuva tuntuu myös lämpimältä ja sydämelliseltäkin. Hyvien näyttelijöiden ansiosta oudot hahmot eivät jää vain karikatyyreiksi, vaan tuntuvat kaikista oikuistaan huolimatta oikeilta ihmisiltä.
Anna Kareninassa ja Oli aikakin -komediassa lopullisen läpimurtonsa tehnyt Domhnall Gleeson on mainio Jon, tavallinen sukankuluttaja, joka tarttuu tilaisuuteen olla enemmän kuin mitä on. Michael Fassbender tuntuu suorastaan nauttivan mahdollisuudesta näytellä lähes koko elokuvan naamioitunutta Frankia. Maggie Gyllenhaal sopii arvaamattoman ja pelottavankin Claran nahkoihin, eivätkä Carla Azar, François Civil ja ennen kaikkea fatalistista manageria esittävä Scoot McNairy jää pelkiksi seinäkukkaseksi omituisen joukkion täydentäjinä.
Frank ottaa salakavalasti kantaa niin luovuuteen, taiteen tekemiseen kuin sen ihailuunkin. Tarvitaanko luovuuden kukkimiseen sitä ruokkivia kovia kokemuksia, jonkinlaista mielenhäiriötä vai onko nerous ihmisluonteen luontainen osa, jotain myötäsyntyistä jota ei voi muualta hankkia? Missä menee muille taidetta tekemisen ja itseterapioimisen raja? Elokuva esittää myös hienovaraisen kysymyksen siitä kuinka paljon eroa some-aikakaudella on oudon taiteen ja pelkän outouden fanittamisella. Osattomaksi eivät jää myöskään itsetietoisten indiefestivaalien yleisöt ja ilmapiiri.