Jotain hirvittävää on tapahtunut. Jostain on ilmaantunut nopeita, terävillä kynsillä ja hampailla varustettuja hirviöitä, jotka pikku hiljaa ovat tuhonneet ihmiskuntaa, kunnes sivilisaatioiden rakenteet ovat tuhoutuneet ja jäljellä on yksittäisiä ihmisryhmiä, jotka selviävät noudattamalla ainoaa asiaa, joka panssaroiduista olennoista on saatu selville: ne ovat sokeita ja saalistavat äänen perusteella.
Abbottin pieni perhe pyörittää pientä maatilaa tietoisena siitä, että lähialueella on vähintään kolme olentoa. Maahan valutetut hiekkapolut vaimentavat askeleet, kotitalon narisemattomat laudat on merkitty maalilla, ja perhe kommunikoi viittomakielelle. Siihen heitä on toki myös valmistanut perheen esiteini-ikäisen Regan-tyttären kuurous.
Abbottit pyrkivät viettämään niin normaalia elämää kuin se olosuhteet huomioon ottaen on mahdollista. Pakon sanelemat toimintatavat ja suullisen, epäselvyyksiä poistavan kommunikoinnin mahdottomuus aiheuttaa myös jännitteitä. Lee-isä (John Krasinski) on keskittynyt mekaaniseen hengissäpysymiseen. Hän patistaa pelokasta Marcus-poikaa (Noah Jupe) mukaansa ruoanhakuretkille, jotta tämä oppisi tarvittavat taidot tulevaisuutta varten. Reippaampaa Regania (Millicent Simmonds) hän pyrkii suojelemaan, mikä saa kummankin lapsen ainakin alitajuisesti epäilemään isän rakkautta itseään kohtaan.
Arjen keskellä perhe valmistautuu lähitulevaisuudessa odottavaan tärkeään tapahtumaan: Evelyn-äiti (Emily Blunt) on viimeisillään raskaana. Lasketun ajan lähestyessä tilaa on varustettu turvatoimin ja varokeinoin. Mutta kuten hyvin tiedetään, parhaimmatkin suunnitelmat voivat mennä myttyyn. Varsinkin kauhuelokuvissa.
Isänä ja äitinä nähtävät Krasinski – joka on toiminut myös elokuvan ohjaajana ja yhtenä käsikirjoittajana – ja Blunt ovat pariskunta tosielämässäkin. Heidän välillään on myös valkokankaalla harvinaisen hienoa kemiaa. Heillä on myös hyvä kontakti elokuvan lapsinäyttelijöihin. Oikeasti kuuro Simmonds on mukava uusi tuttavuus, Jupen on voinut jo nähdä elokuvissa Wonder ja Suburbicon.
Näyttelijöiden välisessä yhteydessä on myös onnistuneen kauhukertomuksen salaisuus: kun katsoja hyväksyy perheen, hän jännittää sen puolesta, kun tilanne käy tiukaksi. Ja tiukaksi se käy. Hiljainen paikka sisältää toki oman osansa äkkisäikytyksiä, mutta ne eivät ole sen pelottavinta antia. Se on paikoin niin sietämättömän jännittävä, mitä minimaalinen äänimaailman vain korostaa, että katsomossa tuskin uskaltaa hengittää.
Elokuvan perheen – tai ainakin sen henkiin jäävien jäsenten – parissa olisi viihtynyt pitempäänkin. Se vihjaa myös perhetilan ulkopuoliseen maailmaan, jota olisi suonut avattavan hieman enemmänkin. Toisaalta elokuvan tekee suureksi juuri sen piinaava pienimuotoisuus.