Ranskalaisohjaaja Olivier Assayasin runollinen hippikuvaelma on lähes puuduttava katsomiskokemus, mutta jollakin salakavalalla tavalla sen tunnelmat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Elokuva ei missään nimessä ole turhanpäiväinen vaan ainoastaan raskasta katsottavaa. Syykin siihen saattaa löytyä ohjaajan omista sanoista. Hän on määritellyt elokuviensa ’tapahtuvan itsestään, tulevan ikään kuin väkisin’. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei ohjaajalla itselläänkään ole ollut aivan selkeää käsitystä siitä, mihin elokuva on oikein menossa. Elokuvasta löytyy paljon hyvääkin, jos päättää heittäytyä vain tunnelmien vietäväksi.
Helmikuun 9. päivänä vuonna 1971 opiskelijaradikaalit kokoontuivat poliisien kielloista huolimatta Pariisin Place de Clinchylle vaatimaan vangittujen keulahahmojensa vapauttamista. Kyseessä ei ollut rauhanomainen mielenilmaus, vaan sekä poliisiin lähettämillä joukoilla että mielenosoittajilla oli käytössään pamput ja kypärät. Aika oli siis kypsä uuteen mellakkaan vuoden 1968 jälkeen.
Elokuvan päähenkilöt ovat nuoria opiskelijoita, joilla kaikilla on omat unelmansa, joita kohti he tavoittelevat. Samaan aikaan olisi oltava ajan hermolla. Nämäkin tiedostavat nuoret suunnittelevat yöaikaan toteutettavia laittomia iskuja sen sijaan, että viettäisivät aikaa luennoilla. Kenenkään ei ole tarkoitus loukkaantua, mutta kun niin tapahtuu, leikki muuttuukin äkkiä todeksi. Nuorilla ei kiinnijäämisen pelossa ole muita vaihtoehtoja kuin paeta. Idealismi laitetaan joksikin aikaa hyllylle, ja kukin jatkaa matkaansa omaan suuntaan. Toiset Italiaan ja yksi Lontooseen. Aikakauden luonteeseen kuuluu myös se, että todellisuutta pääsee pakoon helposti. Ellei matkustamalla maasta pois niin ainakin erilaisilla aineilla. Joku toinen saa sitten jäädä siivoamaan sotkut. Vastuuttomuus on ajan henki.
Varsinaista tarinaa, jota katsoja voisi odottaen seurata, ei elokuvasta löydy. Se on täynnä ajanmukaista psykedeelistä tunnelmointia, sanattomuutta, vakavailmeisyyttä, rakastumisia, eroja. Tämä kaikki kuvastaa aikakautta Ranskassa ja Italiassa juuri sellaisena kuin se kenties oli vuoden -71 vaiheilla.
Elokuvassa parasta on kaunis kuvaus ja musiikki. Näyttelijät ovat kaikki luontevia ja rooleissaan täysin uskottavia mutta yhtä aikaa mitäänsanomattomia. Päähenkilö Clément Métayerin kasvoissa ei liikahda juuri mikään koko kaksituntisen aikana. Jos miettii elokuvan käsikirjoitusta, niin tuntuu siltä, ettei nuorilla näyttelijöillä ole ollut kovin paljoa mitä näytellä. Ohjaaja ei ole halunnut päästää katsojaa lähelle roolihenkilöitään, ja samasta syystä nuorten kohtalo kapinan keskellä jää yhdentekeväksi. Kaikesta tästä huolimatta elokuvan tunnelma on vahva. Erityisesti tällä hetkellä, kun Istanbulissa kiehuu ja sen kaduilla kapinoidaan ja kuritetaan ihmisiä, jotka haluavat ilmaista mielensä. Saattaa olla, että olemme jälleen menossa kohti Euroopan sisäisiä ravistuksia samalla tavalla kuin 60- ja 70-lukujen vaihteessa.
Jotain ilmassa -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa