Slummien miljonääristä tuttu Dev Patel esittää intialaista matematiikkaneroa tositapahtumiin perustuvassa brittidraamassa. Srinivasa Ramanujan oli köyhä itseoppinut matemaatikko, joka luotti enemmän intuitioon kuin tieteellisiin todisteluihin. Ramanujanin kehittelemät teoriat osoittautuivat kuitenkin oikeiksi, ja hänestä tuli sensaatio matemaatikkopiireissä sata vuotta sitten.
Ramanujanilla ei ollut muodollista koulutusta, ja hän työskenteli Intiassa kirjanpitäjänä. Hän kehitti teoriansa täysin itsenäisesti ja päätti kertoa niistä kirjeitse Cambridgen yliopiston professori G.H. Hardylle (Jeremy Irons). Hardy pitää Intiasta saatua kirjettä ensin kollegoiden jekkuna mutta kutsuu kuitenkin Ramanujanin Englantiin. Ramanujanin nuori vaimo jää kotiin odottamaan.
Ramanujan ja Hardy muodostavat eriparisen tutkijakaksikon. Hardy on sisäänpäin kääntynyt ateisti, Ramanujan etsii voimaa henkisyydestä ja jumalista. Heitä yhdistää kuitenkin intohimo numeroita kohtaan.
Elokuvassa on kuvaava kohtaus, jossa Hardy ei halua ottaa taksia numero 1729, koska se on niin tylsä luku. Ramanujan taas sanoo Hardyn olevan väärässä: 1729 on päinvastoin mielenkiintoinen luku: se on pienin luku, joka voidaan ilmoittaa kahden positiivisen kuution summana kahdella eri tavalla. Matematiikassa 1729 tunnetaan nykyään Hardy-Ramanujanin lukuna.
Ramanujanin ilmeisestä neroudesta huolimatta kaksikon yhteistyötä ei kuitenkaan aluksi oteta vakavasti. Ramanujanin taustakin aiheuttaa ongelmia. Viime vuosisadan alussa Intia oli Ison-Britannian siirtomaa, ja osa Cambridgen tutkijoista suhtautui Ramanujanin tuloon ylimielisesti ja rasistisesti.
The Man Who Knew Infinity kuvaa tiedemaailmaa vakuuttavasti, ja Ramanujanin elämäntarina on aivan uskomaton. Ohjaaja-käsikirjoittaja Matthew Brown ei kuitenkaan saa tarinasta tarpeeksi irti. Dev Patel ja Jeremy Irons ovat loistavia valintoja päärooleihin ja elokuva on kaikin puolin tyylikkäästi toteutettu, mutta kokonaisuudesta tulee silti hieman paperinmakuinen. Maahantuojalle on kuitenkin annettava pisteet elokuvan tuomisesta teattereihin. Tämän tyyppisiä laatudraamoja ei näe nykyään valkokankaalla liikaa.