Aerobics – A Love Story voisi olla vammaisaiheella ratsastava sepustus tai kiusaannuttava draamakomedia kuten Napoleon Dynamite. Mutta se on yksinkertaisesti tarina sielujen kohtaamisesta. Se ei diagnosoi hahmojaan eikä kohtele niitä turhin silkkihansikkain.
Jouluna kotimaassaan Ruotsissa ensi-iltansa saanut Mies joka rakasti järjestystä saapuu lähes saman tien myös Suomeen ainakin rajoitettuun levitykseen. Ja mikäpä siinä, sillä kyseessä on hyvin täälläkin avautuva draamakomedia elämän isoista pettymyksistä ja pienistä iloista.
Nuorista tytöistä kertovat elokuvat ovat Ruotsissa melkeinpä oma lajityyppinsä. Lukas Moodyssonin aseistariisuvaa läpimurtoa, Fucking Åmålia (1998), ovat 2000-luvulla seuranneet muun muassa Teresa Fabikin Hip hei hutsu! (2004), Lisa Siwen Kattona tähtitaivas (2007) ja Lisa Aschanin Apinatytöt (2011).
Ruotsin kuningatar Kristiinasta (1626–1689) kertovan elokuvan tarina alkaa, kun Kristiinan (Lotus Tinat) seuraa 30-vuotisessa sodassa kaatunutta isäänsä Kustaa II Adolfia (Samuli Edelmann) valtaistuimelle. Vielä hän ei kuitenkaan saa nauttia valtansa kaikista eduista, sillä tytön täysi-ikäisyyteen saakka ohjaksia pitelee valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (Michael Nyqvist). Kristina (Malin Buska) varttuu ja kouluttautuu. Häntä kiinnostavat enemmän politiikka ja aseet kuin pitsinnypläys. Saatuaan kruunun päähänsä sekä muut vallan tunnusmerkit käsiinsä, alkaa hän uudistaa hallintoa.
”Myös maan päällä niin kuin taivaassa” on tuttu pätkä Isä meidän -rukousta. Kristillisestä etiikasta ammentaa myös veteraaniohjaaja Kay Pollakin Myös maan päällä, joka täydentää itsenäisenä jatko-osana 11 vuoden takaista Niin kuin taivaassa -elokuvaa (2004).
Ingrid Bergman (1915–1982) on yksi Ruotsin lukemattomista Hollywoodin kautta elokuvan ystäville kautta maailman antamista lahjoista. Vaikka hän aikanaan loistikin kaikkein kirkkaimmin Hollywoodin naistähdistä, hän oli paljon muutakin kuin vain lippukassojen vetonaula.
Kukapa ei olisi lapsena leikkinyt merirosvoja. Kun eteen ilmaantuu tilaisuus viettää koko kesä piraattina, vaikkakin kuivalla maalla, ei mikään voisi olla hienompaa. Ei ainakaan 10-vuotiaan Viljan (Sirkku Ullgren) mielestä.
Kaksi onnetonta, ”viihdealalla” työskentelevää myyntimiestä vaeltaa ympäri Göteborgia yrittäen myydä tavaroitaan, joiden heidän mukaansa pitäisi auttaa ihmisiä pitämään hauskaa: ylipitkiä vampyyrinhampaita, naurutyynyjä ja uutta tuotetta, johon he uskovat suuresti – yksihammas-Peten kuminaamio. Matkallaan he kohtaavat naisen, joka yrittää poistaa kiveä kengästään, Venäjän valloituksesta taukoa pitävän kuningas Kaarle XII:n sekä anteliaan linkuttaja-Lotan, jonka baarissa ryypyn voi maksaa suudelmalla. Kaikkea säestää jatkuvasti toistuva mantra: Kuinka mukavaa, että teillä menee hyvin!
Kun ruotsalaiset elokuvakriitikot äänestivät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaasta kotimaisesta elokuvasta, Ruben Östlundin De ofrivilliga (2008) oli ylivoimainen voittaja. Taakse jäivät niin Roy Anderssonin Kahden kerroksen lauluja kuin Lukas Moodyssonin Lilja 4-everkin.
Elokuvaohjaaja ei voisi saada uralleen uljaampaa lähtölaukausta kuin Tuulensieppaajat. Se on iranilaissyntyisen Amir Arsames Escandarin ensimmäinen kokopitkä ohjaus.
Mitä tapahtuu, kun performanssitaiteilija jätetään kutsumatta luokkakokoukseen? Hän tekee aiheesta teoksen, joka saa kotimaassaan yli 180 000 katsojaa ja palkitaan parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen Guldbaggella eli ruotsalaisten Oscarilla.
