Keväällä sain WhatsApp-viestin, jossa tuntematon henkilö kutsui minut Georgiaan elokuvafestivaalille. Ajattelin tietenkin, että huijaus: seuraavaksi varmaan pyydetään pankkitunnuksia ja luvataan miljoonaperintö. Kysyin piruuttani, miksi juuri minut oli kutsuttu. Kävi ilmi, että helmikuussa Berliinin elokuvajuhlilla olin istunut georgialaisen toimittajan vieressä ja olimme vaihtaneet käyntikortteja.
Sitten tuli viesti: kaikki kulut maksetaan. Tämä oli jo liian hyvä ollakseen totta. Oliko kutsu tarkoitettu Suomen presidentille eikä minulle? Seuraavaksi kysyttiin, miten haluan lentää. Pian lentoliput kolahtivat sähköpostiin.
Matkan piti aluksi kestää kuusi päivää. Harkitsin ehdottavani, että voisin tulla Tbilisiin päivää aikaisemmin ja lähteä päivää myöhemmin, jotta ehtisin tutustua kaupunkiin omalla kustannuksella mutta en kehdannut. Sitten järjestäjät pahoittelivat tiukkaa aikatauluani ja kysyivät, voisinko mitenkään olla Tbilisissä mennen tullen yhden yön pidempään. Yllättäen suostuin.
Tbilisi ja ruokaa, tietenkin
Vaikka oli jo iltamyöhä, Tbilisin lentokentällä odotti opas ja kuski. Ja kuten viikon aikana opin: Georgiassa syödään. Aina. Kaikkialla. Heti. En ehtinyt edes hotellille, kun istuin jo pöydässä, joka notkui georgialaisia herkkuja. Tämä oli vasta alkusoittoa.
Seuraavana päivänä oppaamme Sophia Knoeva kierrätti minua ja seurueeseemme liittynyttä armenialaista toimittajaa Diana Martirosyania kaupungilla, kertoi maansa vaiherikkaasta historiasta ja tietenkin söimme, useamman kerran.
Kymmenen tuntia kohti Mestiaa
Aamulla suuntasimme kohti tarunhohtoista Mestiaa. Autolla matka kestää noin kymmenen tuntia, ja tietenkin pysähdytään aina tarvittaessa syömään. Ensimmäiset parisataa kilometriä sujuivat vauhdikkaasti moottoritiellä, mutta vuoriston lähestyessä vauhti putosi matelevaksi ja tiet muuttuivat sellaisiksi, että auton jousitus oli kovilla. Maisemat olivat henkeäsalpaavia: lumihuippuja, koskia ja Kaukasuksen jylhyyttä.
Mestia itsessään on pieni, oikeastaan vain yksi katu, jonka varrella on parikerroksisia taloja. Lännenelokuvien kyläpahainen, mutta lehmillä. Ne vaeltavat kaduilla kuin olisivat kunnanjohtajia. Kadun päästä päähän kävelee vartissa, jos muistaa väistellä lehmänkakkaläjiä.
Festivaali – pieni mutta kunnianhimoinen
Festivaali on perustettu vuonna 2021, ja sen takana on mainio kaksikko lyhytelokuvaohjaaja ja tuottaja Khatuna Khundadze sekä Gegi Phaliani, joka johtaa Mestian kulttuuri- ja taidekeskusta. Viisi päivää, yksi sali, 200 penkkiä, 16 lyhytelokuvaa, kahdeksan pitkää, pari masterclassia – ja tuhottomat määrät ruokaa ja viiniä. Näytökset ovat ilmaisia.
Georgialainen vieraanvaraisuus on sellaista, että jos erehdyt sanomaan “otan vain jotain pientä nopeasti”, huomaat heti, ettei pieni ja nopea kuulu paikalliseen ruokasanastoon. Pöytään kannetaan saman tien viisi lihapataa, ammeellinen khinkaleja, tusinoittain saslikeja ja jokunen juustoinen hatšapuri. Georgia on lihansyöjän paratiisi. Kasvisannoksia toki löytyy, mutta ruokarajoitteinen saattaa huomata olevansa hätää kärsimässä.
Ohjelmisto ja palkinnot
Vuoristoaiheisia tai vuoristomaisemissa tapahtuvia elokuvia oli saatu yllättävänkin kattava kooste. Osa oli vuorikiipeilydokumentteja, osa käsitteli alkuperäiskansojen elämää.
Kansainväliseen tuomaristoon kuuluivat:
- Siddiq Barmak, afganistanilainen ohjaaja
- Elif Dağdeviren, turkkilainen mediavaikuttaja ja tuottaja
- Kim Hyung Koo, eteläkorealainen kuvaaja ja professori, jonka kameratyötä nähdään mm. Memories of Murder (2003) -elokuvassa
- Guillaume de Seille, ranskalainen tuottaja ja Arizona Filmsin vetäjä
- Mariam Kandelaki, georgialainen animaatio-ohjaaja ja kulttuurituottaja
Parhaaksi elokuvaksi valittiin intialaisen Phurba Tshering Laman Nepaliin sijoittuva mustavalkoinen draama Jaar, joka kertoo raiskatun teinitytön karmaisevasta kohtalosta. Grand Prix meni Jon Glassbergin ohjaamalle itävaltalaisamerikkalaiselle dokumentille Girl Climber, joka kertoo amerikkalaisesta kalliokiipeilijä Emily Harringtonista. Viime vuonna valmistunutta dokumenttia on esitetty alkuvuodesta myös Suomessa.
Lyhytelokuvien sarjan palkinnon sai georgialaisen Khatuna Tatuashvilin ohjaama animaatio Oh! Mother, Mother, joka on niin söpö ja suloinen tarina mustan kissan ja mummon yhteiselämästä, että sen äärellä paatuneinkin kriitikko pehmenee.
Festivaalin kiinnostavimmasta annista vastasivat aviopari Guillaume ja Dany de Seillen masterclass, joka käsitteli kansainvälisiä yhteistuotantoja, lehdistöä ja PR-työtä elokuvateollisuudessa sekä ukrainalaisen tuottajan Olena Yershovan luento, joka käsitteli elokuvatuotantoa kriisiaikoina, kansainvälisiä rahoitusmalleja ja festivaalistrategioita.
Päätöselokuvana nähtiin 1930-luvun mykkäklassikko Salt of Svanetia. Mikheil Kalatozishvilin ohjaamassa dokumentissa näkyy sekä Leni Riefenstahlin vaikutteita että neuvostopropagandaa.
Lentokenttäfarssi – kuin Kaurismäen elokuvasta
Kymmenen tunnin paluumatka monttuisia teitä pitkin ei houkutellut, joten aloin selvittää, pääsisikö millään muulla kulkuvälineellä takaisin Tbilisiin. Selvisi yllättävä tieto: Mestiassa on lentokenttä. Se on pieni, ja ainoa kone joka sieltä operoi ja vain erittäin hyvän sään aikaan on 19-paikkainen potkurihärpäke.
Ryntäsin nettiin, mutta lentoyhtiön sivut eivät toimineet. Kolmen päivän yrittämisen jälkeen luovutin ja lähetin Vanilla Sky (!) -nimiselle yhtiölle sähköpostia. Ei vastausta. Pyysin hotellin respaa soittamaan kentälle. Puheluun ei vastattu.
Päätin kävellä kentälle. Astuin pienimpään koskaan näkemääni lentokenttärakennukseen, käytännössä yhteen huoneeseen. Tilassa oli kolme virkapukuista miestä, kaikki sohvilla makaillen ja räpläten kännyköitään. Yksi nosti katseensa, mutta palasi saman tien puuhansa pariin. Kysyin, voisiko täältä ostaa lentolippua. Mies totesi: “Information desk.” Se oli hänen vieressään, eikä sen takana tietenkään ollut ketään. Tunnelma oli kuin Aki Kaurismäen elokuvasta. Poistuin paikalta.
Festivaalilla liikkui huhu, että lähtöpäivän lento oli varattu vieraille ja selvisi, että siinä oli tilaa myös minulle. Kymmenen tunnin automatka vaihtui 45 minuutin lennoksi. Kone nousi ilmaan, liiti lumipeitteisten vuorten yli hitaasti mutta varmasti. Maisemat olivat huikeat.
Mutta tärkein kysymys jää ilmaan
Milloin syödään.
Teksti ja kuvat: Timo Kuismin
