16-vuotias Sadie (Sophie Thatcher) ja hänen kymmenvuotias sisarensa Sawyer (Vivien Lyra Blair) yrittävät toipua äitinsä kuolemasta. Heidän isänsä Will (Chris Messina) epäonnistuu surkeasti yrityksissään saada yhteyttä tyttäriinsä, vaikka on ammatiltaan terapeutti.
Kun salaperäinen uusi potilas Lester Billings ilmaantuu heidän kotiinsa purkamaan lastensa kuoleman aiheuttamaa surua, hän jättää jälkeensä pahan läsnäolon, joka piileksii varjoissa ja elää uhriensa kärsimyksellä. Sadie ja Sawyer joutuvat pelottavien tapahtumien kohteiksi, mutta Willin epäusko yliluonnollista olentoa kohtaan uhkaa tuhota perheen lopullisesti.
Elokuvan hirviö on vainonnut aikuisia ja lapsia jo vuosisatoja. Itse elokuva sen sijaan sai alkunsa Stephen Kingin novellista Mörkö (The Boogeyman), joka julkaistiin Cavalier-lehdessä vuonna 1973. Vuonna 1978 se oli osa Kingin novellikokoelmaa Yön äänet (Night Shift). Monet elokuvan tekijät mukaan lukien käsikirjoittajat, ohjaaja ja tuottajat kertovat novellin tehneen heihin vaikutuksen aikoinaan.
– Olin yksi niistä lapsista, joista on hauska pelotella itseään, tuottaja Dan Levine myöntää. – Luin Yön äänet vanhempieni hyllystä aivan liian nuorena. Mörkö-tarina oli yksi elämäni vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Pelkäsin sen jälkeen komeroita vuosien ajan.
Mestareiden kynästä
Ohjaaja Rob Savage, joka aikaisemmin oli ohjannut pari palkittua lyhytelokuvaa ja teki läpimurron koronaeristys-elokuvallaan Host, muistelee Kingin tarinoiden pitäneen häntä hereillä lapsena.
– Pelottavimmat King-tarinat ovat sellaisia, joiden ideat hiipivät salakavalasti mieleen myöhään yöllä. Mörkö on yksi niistä. Se perustuu eksistentialistiseen pelkoon siitä, että auttajakin saattaa kääntyä sinua vastaan. Sen pinnan alla piilevä pimeys kiehtoi minua.
– Kingin novellit ovat tuttuja kaikille, mutta Mörkö jäi mieleemme vuosiksi, toteaa käsikirjoittaja Scott Beck, joka lapsuudenystävänsä ja kirjoittajakumppaninsa Bryan Woodsin kanssa kehitti elokuvan idean ja laati alkuperäisen käsikirjoituksen.
Myös Hiljaisen paikan kirjoittanut kaksikko tuskaili aluksi elokuvan keskeisen tarinan kanssa. Miten tehdä pitkä, kuvitettu tarina kahdesta ihmisestä puhumassa huoneessa. Lopulta he oivalsivat, ettei Lester Billingsin tarvinnutkaan olla päähenkilö, ja Kingin lyhyt tarina saattoi olla kohtaus laajemmassa kokonaisuudessa, lähtölaukaus jollekin isommalle.
– Kun tajusimme sen, ajattelimme kuinka Lesterin tarina alkaisi toistua tohtorin elämässä ja hän havaitsisi Lesterin outojen kokemusten alkavan tapahtua hänen tyttärilleen, Woods kertoo.
– Se olisi yllyke, tahra jonka Lester jättää tohtorin taloon ja perheeseen, Beck lisää. – Sen jälkeen työmme helpottui.
David Dastmalchian.
Beck ja Woods kirjoittivat ensimmäisen hahmotelman, mutta kun elokuvalle näytettiin vihreää valoa, he olivat jo kiinni 65:n tuotannossa. Mark Heyman (Black Swan) ryhtyi hiomaan käsikirjoitusta ja luomaan lisää sisältöä yhteistyössä Savagen kanssa.
– Kun sain käsikirjoituksen eteeni, Scott ja Bryan olivat luoneet olosuhteet, jotka laajensivat novellin elokuvaksi, Heyman kertoo. – Minä sukelsin syvemmälle hahmojen psykologiseen maailmaan ja heidän kokemuksiinsa ja lopulta siihen, mitä kauhu heille merkitsee muuta kuin vain pelottavaa hirviötä. Yliluonnollisen olennon mytologian rakentaminen johti surun ruumiillistumaan, yhä uudelleen syntyvään viholliseen, joka elää tuskasta. Se voi mädättää talosi ja tuhota koko elämäsi. Pidin siitä vertauskuvasta.
– Alkuperäisessä tarinassa on kahdeksan sivua, joiden aikana ei poistuta terapeutin toimistosta. Lopussa selviää, että terapeutti on kertomuksen mörkö. Mark kehitti upouuden näkökulman, joka todella avasi tarinaa, Savage kehuu.
Hienoja esikuvia
Ohjaajalla oli monia omia referenssejä tarinalle, jonka halusi kertoa. Ohjaajan suosikkeja lajityypissä ovat muun muassa Kauhunkierre (1973), Kauhujen linna (1961), Ring (1998), Yö kauhujen talossa (1963) ja Evil Dead 2 (1987).
– En usko, että kauhuelokuvaa voi tehdä, jos ei itse rakasta niitä ja todella ymmärrä niiden psykologiaa ja kieltä, hän toteaa.
– Rob tosiaan tuntee genren, vakuuttaa tuottaja Emily Morris. – Hän on varmaan nähnyt kaikki maailman kauhuelokuvat. Valmistelujen aikana hänen toimistossaan pyöri koko ajan joku niistä. Hän tietää miten antaa yleisölle mitä se haluaa ja samalla miten yllättää se.
Tekijöille oli tärkeää sitoa tarina inhimilliseen viitekehykseen ja tosielämän kauheuksiin, joiden päälle peliin saapuu yliluonnollinen kauhu kärjistämään kaikkea, mitä päähenkilöt käyvät läpi. Uudessa versiossa Sadie Harper nostettiin päähenkilöksi. Aikaisemmin valokeilassa oli ollut Will-isä, mutta Savagen halu käsitellä Boogeymania äärimmäisen surun aiheuttamaa häiriintyneisyyttä imevänä loisena teki Sadiesta paremman kohteen. Sadie on vastaanottavainen Sawyer-siskonsa väitteille, mutta silti hän etsii järkevää selitystä.
– Sadie oli kiinnostavin hahmo, koska hän on lapsuuden ja aikuisuuden välissä, Savage selittää. – Boogeyman elää molemmissa maailmoissa, lapsen peloissa ja vanhemman skeptisyydessä.
Tavoitteena oli luoda monitasoinen kauhu, jonka pohjalla on todellinen, samastuttava tragedia. Sen päälle rakentui fantasiaa. Suru ja kommunikointikyvyttömyys toimivat polttoaineella yliluonnollisuudelle, joka syö pelkoa ja vahvistuu kuilun kasvaessa tyttärien ja isän välillä.
– Jos näyttelijöiden välillä ei ole yhteyttä, elokuva ei toimi, toteaa Levine. – Hyvä kauhu toimii kiehtovana draamanakin, jos siitä poistaa tehosteet. The Boogeyman kertoo perheestä, jonka on kohdattava surunsa, koska jotain uskomatonta tapahtuu.
– Monen kauhuelokuvan pohjalla on suru, mutta The Boogeyman kuvastaa puhumattomuutta. Saman katon alla asuvat perheenjäsenet ovat omia, erillisiä saariaan. Heidän kykenemättömyytensä kohdata toisensa ruokkii tätä olentoa, Savage kuvailee.
Savagelle äärimmäisin elokuva perheen häiriinnyttävästä hajoamisesta kommunikoimattomuuteen ja suruun on Robert Redfordin vuoden 1980 mestariteos Tavallisia ihmisiä. Hänen mukaansa mikään ei ole yhtä sydäntäsärkevästi kuvannut amerikkalaisen ydinperheen murenemista.
– Antaessaan asioiden hautua pimeässä Will antaa niiden myös repiä perheen rikki, Levine myöntelee. – Jos ottaisimme pois Boogeymanin, elokuvamme voisi olla Tavallisia ihmisiä.
– Jos Boogeyman ei koskaan olisi ilmaantunut, perheelle olisi lopulta käynyt yhtä huonosti tai vieläkin huonommin, Levy jatkaa
Perhe laajenee
Stephen Kingin novellissa on vain kolme hahmoa: Lester Billings, Will Harper ja mörkö. Lisäksi lukijalle kerrotaan Lesterin vaimosta ja lapsista. Elokuvassa yleisölle esitellään uusia hahmoja.
– Meidän tuottajien homma on löytää hyviä näyttelijöitä ja rukoilla, että kemiat toimivat, huokaa Dan Levine. – Nyt olimme onnekkaita. Sophie Thatcher löi läpi Yellowjacketissa ja kaikki halusivat hänet. Chris Messinan uraa olen seurannut ikuisuuden, hän on hyvä tyyppi. Vivien Blair oli löytö. Hahmo oli alun perin poika, mutta Rob neuvoi avaamaan ovet leveämmelle. Heihin uskoo perheenä, koska kemiaa ei voi feikata.
Sophie Thatcher tykästyi tarinan moniin, arkisiin tasoihin, joissa yhdistyy menetyksen tuska, turhautuminen kuuntelukyvyttömään isään, sisarusten suhteen muutos ja koulun todelliset kauhut. Ei myöskään haitannut, että hän on kauhuleffafani.
– Kauhu toimii parhaiten, kun hahmoista välittää, Thatcher toteaa. – Ottaa aikansa rakentaa hahmoja ja luoda kaaria, ei pidä heti hypätä äkkisäikytyksiin. Se erottaa The Boogeymanin monista muista kauhuleffoista.
Chris Messina on samaa mieltä.
– Elokuva kertoo perheestä ja menetyksestä. Miten surusta voi selvitä. Will Harper on tunnetasolla ja psykologisesti enemmän tukossa kuin yksikään aikaisemmin esittämäni hahmo. Näyttelijänä sellaiseen on kiehtovaa tarttua.
Perheen nuorta Sawyer Harperia esittävä Vivien Lyra Blair piti hahmonsa vahvuudesta.
– Hän kehittyy komeroaan pelkäävästä tytöstä tyypiksi, joka tekee asialle jotain. Hän ei vain odota vanhemman siskonsa pelastavan hänet. Hän ryhtyy taistoon yhdessä Sadien kanssa.
Chris Messina.
Blair muistelee kohtausta, jossa hänen ja Thatcherin oli reagoitava Boogeymaniin, jonka efektitiimi lisäisi kuvaan myöhemmin. Yksi tiimin työkaluista cgi-valaistuksen luomiseen on peilipallo. Blair muistaa tehneensä siitä pilaa, kun Savage teki huomion, joka auttoi eläytymään.
– Vitsailimme ”isosta pelottavasta pallosta”, ja Rob sanoi: ”Tiedättekö, se on itse asiassa aika pelottava, sillä peili heijastaa takaisin todellisuutta, ja se pelottavinta kaikesta.” Hoksasin, että hyvän kauhuelokuvan tekeminen, oikeasti pelottavan kauhuelokuvan, vaati mahdollisimman paljon todellisuutta. Harperien kokemat asiat ovat totta. Boogieman on ainut fantasiaelementti.
Näyttelijät jakavat tuottajien mietteet kemiasta.
– Vivien on kuin pieni jalokivi avaruudesta, hän pystyy mihin vain, Thatcher kehuu. – Chris oli niin läsnä ja auttoi meitä improvisoimaan tunnelmaan pääsemiseksi ja rentoutumiseksi.
– Sophie ja Viv ovat erityisiä, Messina ihailee. – He ovat paitsi osaavia, en olisi voinut toivoa parempia tyttäriä, mutta he olivat uskomattoman sitoutuneita, vaikka heillä oli paljon rankempaa kuin minulla.
– Rob on todella taitava ammattilainen, joka osasi hienosäätää jännitteitä, Messina kehuu vielä ohjaajaa.
– Robilla on tuoretta silmää genreen, ja bondasimme heti rakkaudestamme outoihin kauhuleffoihin, Thatcher lisää. – Joissakin aiemmissa projekteissa en ole uskaltanut heittäytyä täysillä, mutta koska meillä oli hyvä yhteys, pystyin päästämään irti estoista ja olla olematta liian itsetietoinen.
Hirviö ilman tunteita
Pelottavan, ennennäkemättömän ja vain digitaalisessa muodossa olevan olennon liikuttaminen fyysisten ympäristöjen läpi oli efektiveteraani Paul Graffin vastuulla. Graff halua työskennellä läpi koko luovan prosessin niin ohjaajan, kuvaajan kuin lavastajan kanssa varmistaakseen, että digitaalinen olento uppoaa todellisiin kuvauspaikkoihin saumattomasti.
– Olemme kuin rockbändi. Kaikilla on omat instrumenttinsa, mutta on tunnettava svengi, jotta ymmärtäisi, mitä pitää tehdä. Tärkein jäsenemme oli tietysti ohjaajamme Rob, Graff kuvailee.
Boogeymanin paljastuminen on prosessi, joka koostuu tarinan mittaan tapahtuvista kohtaamisista. Sekoittamalla moniselitteisyyttä kiusoitteluun jännitys kasvaa ja saa palkintonsa hätkähdyttävässä paljastuksessa.
Graffille oli tärkeää, että ei ollut selkeää vain se, missä mörkö oleili kuvassa tai kohtauksessa ja kuinka se liikkui. Oleellista oli myös tuntea olento, mistä se on syntyisin ja mikä sitä motivoi.
– Boogeyman on aikojen alussa syntynyt saalistava olento, Graff selittää. – Kipu houkuttelee sitä ja se kirjaimellisesti näkee pelon, joka ruokkii sitä. Se löytää vaikeuksissa olevia ihmisiä ja lietsoo pelkoa kasvattaen sitä, kunnes sato on kypsää ja se on valmis tappavaan iskuun.
Graffin mukaan Boogeymanin kuihtunut, ihmismäinen muoto heijastelee pimeää puoltamme.
– Pelottavinta olennossa on täydellinen rakkauden ja myötätunnon puute, hän toteaa. – Se ei ole raivoava hirviö; sillä ei ole tunteita. Sitä ajaa vain nälkä, sisimmässään se on käsittämättömän kylmä olento.
– Jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä pelännyt mörköä komerossa, ja nyt meillä on tarjolla komerohirviö, toteaa tuottaja Shawn Levy. – Samalla se saattaa edustaa jotain enemmän inhimillistä, surua ja perheen keskelle syntyneen aukon aiheuttamaa tuskaa.
– Yhdessä pelkääminen on huima kokemus, toteaa tuottaja Emily Morris lopuksi. – Silmien peittäminen, vierustoverin puoleen kääntyminen ja kokemuksen jakaminen on paras tapa katsoa tätä elokuvaa.
Kuvat ja haastattelut: Walt Disney Studios
Toimittanut Jouni Vikman
