Mustan laguunin hirviö rakastuu mykkään tyttöön – Mestariohjaaja teki sadun aikuisille

Episodi on vakavamielinen lehti, eikä sillä saisi olla suosikkeja. On kuitenkin myönnettävä, että joitakin alan ihmisiä vain on mahtavaa haastatella. Ei liene mikään yllätys, että Guillermo del Toro lukeutuu heidän joukkoonsa. Ja hän on listallamme hyvin korkealla.

Meksikolainen elokuvantekijä Guillermo del Toro herätti huomiota vuoden 1993 Cronos-elokuvallaan, joka jo kertoi kyseessä olevan uuden, varteenotettavan kyvyn. Sitä seurannut Mimic – Ääretön vaara oli floppi, jonka oli leikannut tunnistamattomaksi eräs tietty Saksikäsi-Harvey, joka nykyään tunnetaan muistakin käytöshäiriöistä.

Sen jälkeen del Toro on pitänyt tiukasti kiinni omasta visiostaan. The Devil’s Backbonesta Pan’s Labyrinthiin ja isompienkin budjettien seikkailuihin kuten Hellboy ja Blade II hän on esitellyt ainutlaatuista tummien ihmeiden maailmaansa.

Aina se ei tosin ole toiminut. Viime aikojen muutamaa hutia ei voi laittaa yksin Tom Hiddlestonin piikkiin. Vuoden 1962 Baltimoreen sijoittuvan, mykän naisen ja kalaihmisen rakkaudesta kertovan The Shape of Waterin hurmioituneen vastaanoton jälkeen ne ovat kuitenkin menneen talven lumia.

– Minulle pelottavinta maailmassa on täydellisyys. Se pelottaa minua helvetisti, del Toro toteaa, kun tapaamme Venetsiassa juuri ennen kuin hän vastaanottaa Kultaisen leijonan parhaasta elokuvasta.

– Varsinkin kun hallitukset alkavat puhua täydellisyydestä, yhtenäisyydestä, puhtaudesta… se pelottaa. Minä puolestani nautin epätäydellisyyksistä. Saanko sanoa vielä jotain ennen kuin aloitamme?

Aivan kuin voisimme kieltää häntä.

– Älä usko mitään ”studio ei antanut hänen tehdä mitä hän halusi” -roskaa. Kaikki mitä näet kankaalla on juuri niin kuin halusin. Joten jos sinulla tai ystävilläsi on valittamista, se on minun syytäni. Kukaan ei puuttunut tekemisiini. Tiedätkö, kukaan ei ole sitten vuoden 1997. Joten mokat menevät minun piikkiini. Jos et pidä leffoistani… minun ongelmani. Mimic oli viimeinen kerta, kun joku sanoi etten voisi tehdä jotain tai minun pitäisi tehdä jotain toisin. Sen jälkeen minulla on ollut täysi taiteellinen vapaus. Jopa isoissa, kaupallisissa leffoissa.

Oliko lopullisen leikkauksen oikeuden menettäminen Weinsteinin veljeksille tosiaan niin traumaattinen kokemus?
Diplomaattisesti sanottuna se oli hieno oppitunti, josta olen kiitollinen. Mimic opetti minut sanomaan ”Ei”. Se on helvetin hieno sana. Sitä hokevat eivät pysty itse kuuntelemaan sitä, he sulkevat siltä korvansa. Joten on mahtava sanoa ”ei” ihmisille, jotka sanovat muille ”ei”. Se oli viimeinen kerta, kun minulla oli luovia ongelmia. Kestäisi aivan liikaa luetella kaikki mitä minun haluttiin muuttavan, mutta yritin tehdä sen Director’s Cut -julkaisun kommenttiraidalla. Se kesti kaksi tuntia, enkä silti saanut kaikkea sydämeltäni.

Mitkä elokuvat sinuun ovat vaikuttaneet? Puhuin viime vuonna Gary Shermanin kanssa, ja hän väitti vaatimattomasti metrokannibaaleista kertovan Kuoleman linja -leffansa muokanneen uraasi.
Ehdottomasti. Death Line on hieno sosiopoliittinen kauhuleffa. Se oikeasti käyttää kannibaaleja kertoakseen luokkataistelusta! Se on lajityypin unohdettu mestariteos. Gary teki pari muutakin elokuvaa, jotka ihmisten pitäisi tuntea paremmin, kuten Kuolleet ja haudatut [Dead & Buried]. Hän on esimerkillinen elokuvantekijä. Meksikossa sen nimi oli Raw Meat. Näin sen setäni kanssa ja se teki suuren vaikutuksen koska hirviö oli niin sympaattinen. Hän oli tavallaan… traaginen.

Richard Jenkins ja Sally Hawkins.

Poliittinen näkökulmako sinuun vetosi? 1970-luvulla lajityyppielokuvissakaan ei pelätty puhua vakavista asioista.
Aivan, kuten elokuvassa The Living Dead at Manchester Morgue tai George A. Romeron Night of the Living Deadissa. Minusta genre-elokuvat saisivat ottaa kantaa, sillä fantasia on mitä poliittisin väline kertoa tarinaa. The Shape of Waterissa halusin puhua ”näkymättömistä” ihmisistä. Niistä, joita katsotaan nenänvartta pitkin mutta jotka pystyvät kokoamaan voimansa ja tavalla tai toisella vastustamaan valtaapitäviä. Se, että tunnustat olemassa oloni on hienointa mitä toiselle ihmiselle voi antaa.

Se ei välttämättä ole nykyään itsestäänselvää.
Kun tarpeeksi kauan pakkosyötetään tiettyä ideologiaa ihminen muuttuu näkymättömäksi. Hänestä tulee meksikolainen, juutalainen, homo… mitä tahansa mikä saa yksilön katoamaan ja antaa luvan kohdella kuin saastaa. Oikeiston ideologia tekee sen helposti. Elokuvassani olento on jumala. Silti se on näkymätön tälle ylimieliselle kusipäälle, koska hän ei näe sitä. Hänelle se on jokin musta juttu, joka ryömi mudasta ja jota voi huoletta nöyryyttää ja satuttaa. Hän ei näe siivoojiakaan, ei ketään heistä. Tein kaksi isoa Hellboy-elokuvaa salaisista valtion tukikohdista, mutta ajattelin aina, että olisi mielenkiintoista nähdä kuka käy kuuraamassa niiden vessat ja raapimassa purukumit lattiasta. Jonkunhan se on tehtävä! Halusin katsoa maailmaa siitä näkökulmasta, en jonkun loisteliaan agentin. Näkymättömät ihmiset ovat kiinnostavampia. Se vain on minulle tärkeää.

Viittaat elokuvassa moniin tarinoihin ja mytologioihin.
En ainakaan Pieneen merenneitoon, hän ei ollut mielessäni ollenkaan. Mutta on olemassa klassinen tarina Satu kalastajasta ja kalasta. Siinä mies pyydystää taikakalan, joka antaa hänelle kolme elämää mullistavaa toivetta. Kaunotar ja hirviö oli iso inspiritaatio, samoin King Kong, Mustan laguunin hirviö… Minulle se on tarina ihmisestä, joka tunnistaa jotain itsestään jossain toisessa. Hän tajuaa, että he ovat samanlaisia.

Michael Shannon ja Guillermo del Toro.

Mustan laguunin hirviöstä tuli mieleen, että vielä pari vuosikymmentä sitten Michael Shannonin esittämä tutkimusryhmän vetäjä olisi ollut elokuvan sankari.
Tarkoitus olikin kääntää se päälaelleen. Julisteen tyttöä veteen kantava olento on yleensä kauhukuvastoa. Mutta nyt tyttö hymyilee. Halusin vääntää tutut kuvat tarinaksi, jonka minä halusin kertoa. Ei ole väliä tulevatko ne tulevatko ne kansantarukirjallisuudesta tai 50-luvun elokuvasta. Halusin pysytellä jossain siinä välissä. Esimerkiksi koko Twilight-ilmiö kiinnosti minua, koska se osoitti kuinka paljon on tyttöjä, joilla on vaikea puhua tunteista. Heille oli helpompi käsitellä niitä vampyyri romanttisena sankarina tavallisen pojan sijaan. Oli kuin se olisi antanut heidän heittäytyä tunteiden vietäväksi tuntematta itseään hölmöiksi. Mutta vampyyreissa on aina ollut kaksi puolta, mikä näkyi jo John William Polidorin tarinassa The Vampyre [1819]. Hän käytti mallina lordi Byronia, koska vihasi tätä täydestä sydämestään mutta myös rakasti häntä. Joten hän teki hahmostaan sekä hirviön että byronilaisen hienostelijan. Tein jotain samantapaista, mutta en Polidorin tapaan pakotienä vaan tapana kertoa tarinaa. Jos yrittäisin kertoa realistista, normaalia rakkaustarinaa, kuolisin tylsyyteen. Mutta tämän minä osaan!

Jossain vaiheessa spekuloitiin, että The Shape of Water olisi esiosa Hellboylle. Itsekin keskustelin päätoimittajamme kanssa olennon ja Abe Sapienin yhtäläisyyksistä.
Hehän ovat aivan erilaisia! Tätä kaveria suunnittelin kolme vuotta, Abe Sapien syntyi kuudessa kuukaudessa. Ihmiset voivat kuvitella mitä haluavat, mutta kummatkin luoneena voin sanoa, ettei heillä ole mitään yhteistä. Itse asiassa halusin tietoisesti pysyä kaukana Mustan laguunin hirviöstä ja Abe Sapienista.

Miksi nyt kesti kauan?
Olento on kuvassa tunnin verran, oikean ihmisen rinnalla tämän ihoa koskettaen. Sen ei pitänyt vain näyttää realistiselta, sen oli pystyttävä olemaan koko tuotannon keskiössä. Hellboy elää täysin kuvitteellisessa maailmassa, jossa on peikkotoreja ja kaikki on hieman ylilöytyä. He matkustavat roska-autolla! Tässäkin tarvittiin jotain samantapaista, mutta hänen oli myös istuttava oikeassa ammeessa oikeassa kylpyhuoneessa. Muokkasimme hahmoa pitkään luodaksemme hoikan uimarihahmon. Sekin on yksi ero: Abe Sapien liikkui hyvin harkitusti. Hän oli hyvin kultivoitunut, pikkutarkka tyyppi, joka liikkui kuin Star Warsin C3PO. Tämä tyyppi on hyvin eläimellinen. Sanoin jo hyvin aikaisin Doug Jonesille: ”Ajattele härkätaistelijaa. Sinun on seistävä kuin sinulla olisi rautatanko selkärankana, kuin olisit saalistaja”. He eroavat jopa siinä kuinka he seisovat.

Miksi päätit tehdä siitä avoimen seksuaalisen? Kaunottaressa ja hirviössäkin vetovoima on melko henkistä. Paitsi pornoversiossa, josta emme varmaan halua puhua tässä yhteydessä.
En halunnut siitä mustavalkoista. Halusin sankarittaren masturboivan ensimmäisten minuuttien aikana. Oli tärkeää, ettei hän olisi vain taas yksi Disney-prinsessa. Kaunottaresta ja hirviöstä on kaksi versiota. Toinen on puritaaninen ilman seksuaalista elementtiä ennen kuin hirviö muuttuu prinssiksi ja he ehkä panevat. Toinen on hyvinkin kieroutunut. Kumpikaan ei kiinnostanut minua. Minun tarinassani he rakastuvat ja, ai niin, he panevat. Elokuvan seksuaaliset elementit ovat hyvin luonnollisia. Se on täysi rakkaustarina. Ei niin etteikö minussakin olisi kinkkinen puoli, sillä olen varma että iso osa tarinoistani kumpuaa jostain mitä en itse tiedosta. Mutta se on jotain, jonka kanssa olen tarkkana. Oikeassa elämässä ei tarvitse olla puritaani tai pervo, voi olla molempia. Ne eivät kumoa toisiaan: voi olla rakastunut ja panna. En halunnut kutitella yleisöä tyyliin ”ja sitten he panevat, muah-hah-hah-haa!” Tarkoitus ei ollut rikkoa rajoja. Yhdessä kohtauksessa Sally Hawkins ja Octavia Spencer puhuvat käytävässä ja Sallyn hahmo toteaa jotain tapahtuneen. Siinä ei ole mitään outoa, vain kaksi ystävätärtä puhumassa treffikavereistaan.

Oliko Sallyn Elisa-hahmo alusta asti mykkä?
En halunnut draamaa, jossa ihmiset puhuvat tunteistaan. Halusin näyttää välittömän yhteyden sanojen tuolla puolen. Rakkaus mykistää. Rakastunut ei pysty ilmaisemaan tunteitaan vaikka kuinka yrittäisi. Voi hokea ”Rakastan sinua” vaikka koko päivän välittämättä sitä miltä se tuntuu. Elisa ilmaisee sitä laululla. Mykkänä hän turvautuu mustavalkoiseen fantasiaan. Sanoin Sallylle: ”Katso Charlie Chaplinia, Harold Lloydia ja Buster Keatonia. Tutki mykkiä koomikoita, sillä sinun on työskenneltävä silmilläsi ja kasvoillasi.” Näin Sallyn ensimmäisen kerran Happy-Go-Luckyssa ja BBC:n minisarjassa Fingersmith. Jälkimmäisessä oli kiinnostava, kaunis rakkaustarina kahden naisen välillä. Sen fyysisyys oli puhdashenkistä, siinä ei ollut mitään perverssiä vaan se oli kaunista, loppuun asti mietittyä. Sitten näin hänet Richard Ayoaden Submarinessa ja aloin kirjoittaa elokuvaa hänelle, koska hän pystyi tekemään niin paljon ilman dialogia.

Octavia Spencer.

Rakensitko hänelle taustatarinaa, sillä hän pysyy salaperäisenä loppuun asti?
Hänellä on aina ollut yhteys veteen. Hänet löydettiin korissa ja vietiin orpokotiin, mutta hän on aina kuulunut jonnekin muualle. Ehkä hän on puoliksi kala! Hän ja olento ovat sielunkumppanit, joiden kohtaaminen on kestänyt. Mutta sitten he sukeltavat toisiinsa. Se on minun tarinani, mutta sinun ei tarvitse miettiä sitä. Sellaiselta rakastuminen tuntuu: kuin olisit löytänyt jonkun itsesi kaltaisen. Se näyttää sinulle itsestäsi asioita, joita et nähnyt yksin ollessasi.

Oli kiinnostavaa kuinka nopeasti muut sopeutuivat Elisan löytöön ja alkoivat kohdella olentoa normaalisti.
Me meksikolaiset nielemme mitä tahansa. Richard Jenkins katsoo häntä ja järkyttyy. Sitten hän sanoo: ”Hän on kaunis.” Ulkopuolinen tunnistaa toisen helposti. Richardin hahmo on homo, eikä hän vuonna 1962 voi puhua siitä avoimesti. Joten kun Elisa sanoo: ”Hän näkee minut sellaisena kuin olen, ei sellaisena kuin en ole”, hän tajuaa sen heti. Minulle se on rakkautta. Sitä, että joku katsoo sinua eikä näe puutteitasi. Ettet osaa pukeutua tai ole lihava – vain sen ihmeen, joka olet.

Se on koskettava kohtaus.
Ei ole merkitystä miten rakkaus tulee elämään. Niin vain käy, ja yhtäkkiä rakastat samaa sukupuolta olevaa tai täysin eri uskontokunnan tai rodun edustajaa. Siinä on elokuvan ydin. Kun on mahdollisuus rakkauteen, siihen on tartuttava sen muodosta välittämättä. Siitä tulee elokuvan nimikin. Rakkaus ja vesi ovat arvokkaimmat asiat maailmassa eikä kummallakaan ole muotoa ennen kuin ne löytävät astian täytettäväksi. Sitten ne voivat olla minkä hemmetin muotoisia tahansa.

Richard Jenkins sanoi sinun muistuttavan sinua Frank Caprasta (ks. Episodi 9/2017). Ymmärrätkö mistä se tulee?
Elämme kyynisiä ja skeptisiä aikoja, ja synkästi päättyvien elokuvien tekijöitä pidetään syvällisempinä. Mutta uskon rakkauteen, joten voin ymmärtää mitä hän tarkoittaa. Capraa pidetään vähän pelleilijänä, mutta esimerkiksi elokuvien Mr. Smith lähtee Washingtoniin ja He uskoivat elämään synkät hetket ovat todella pelottavia. Kohtaus, jossa Ihmeellinen on elämä -elokuvan George Bailey juoksee kaupungin läpi, löytää kotinsa tuhoutuneena eikä löydä perhettään, on oma kauhuelokuvansa. Samastun Capraan siinä, että hän löytää valoa. Mutta se vaatii todella paksun kerroksen pimeyttä loistaakseen niin kirkkaasti.

Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Twentieth Century Fox

Shape of Water tulee ensi-iltaan 9. helmikuuta.

Aiheeseen liittyvät jutut