Oscar-ehdokkuuksia kerännyt Sound of Metal on äänimaailman mestarinäyte – ”Heikki on mahtava”, sanoo elokuvan ohjaaja

Sound of Metal nousi kuuden Oscarin ehdokkaaksi.  Toimittajamme tapasi elokuvan ohjaajan.

On harvinaisen ironista, kun ei kuule ihmistä, jonka kanssa on puhumassa elokuvasta, joka käsittelee kuulon menetystä. Mutta kun Zoom-ongelmat saadaan pikaisesti ratkaistua, ohjaaja pitää huolen siitä, että tulee kuulluksi.

Kesti aikansa, ennen kuin The Place Beyond the Pines -käsikirjoittaja Darius Marder sai aikaiseksi fiktiodebyyttinsa ohjaajana. Sound of Metal kertoo kahden henkilön punkbändistä, jonka rumpali Ruben (Riz Ahmed) menettää yllättäen kuulonsa. Bändin esikuvana on todellinen, Jucifer-niminen pumppu, jonka jäsenet näyttelivät The Place Beyond the Pinesin ja Blue Valentinen ohjaajan Derek Cianfrancen kesken jääneessä Metalheadissa (niin, mitä sille oikein tapahtui?)

Tyttöystävä (Olivia Cooke) yrittää auttaa Rubenia, ja pian nuori mies havaitsee olevansa ulkona kiertueelta ja potilaana keskellä maaseutua sijaitsevassa yhteisössä. Paikkaa pyörittää Vietnamissa kuulonsa menettänyt Joe. Rubenin keskittyessä odottamaan sisäkorvaistutteita – ja mielellään vähän pirun äkkiä – Joe haluaa osoittaa hänelle hiljaisuuden kauneuden.

Minulla oli ilo tavata foley-artistisi Heikki Kossi, ja hänellä tosiaan oli paljon sanottavaa elokuvasi äänimaailmasta. Muistan sen katselun tuntuneen jopa epämukavalta – emme ole tottuneet hiljaisuuteen elokuvassa.

Heikki! Hän on siis niin mahtava. Pidän siitä, mitä sanoit hiljaisuudesta – elokuvan idea on asettaa ihmisiä erilaiseen perspektiiviin kuin mihin ovat tottuneet. Sillä tavalla saattaisi olla mahdollista vihdoinkin tuntea taas jotain. Käydä läpi koko prosessi, jossa paljolti on kyse nimenomaan äänestä.

Olen myös iloinen, että otit Heikin puheeksi. Hän on todellinen taiteilija, ja hän oli todella tärkeä henkilö äänisuunnittelun kannalta. [Kossi on työskennellyt muun muassa Ad Astrassa ja Sofia Coppolan Lumotuissa. Syyskuussa hänelle luovutettiin Helsingissä Nordic Flair Award.]

En usko, että oli sattumaa, että äänittäjäni oli Ranskasta, Heikki oli Suomesta ja leikkaajani kotoisin Tanskasta. Teimme tätä elokuvaa hyvin tarkkaan mietityllä asenteella, tarkoituksenamme vangita jotain lähes hyperorgaanista. Halusin siihen todellisuuden tuntua, mukaan lukien äänimaailman. Halusin siitä jotain, jota voisimme tuntea kropassamme. Se voi tosiaan saada olon tuntumaan epämukavalta, mutta toisaalta se on väylä tunteellista puhdistusta, katarsista.

On todella outoa, miten kiinnittää huomiota johonkin, kun se puuttuu. Mutta Rubenin kannalta se käy niin äkkiä! Hän ei edes ehdi totutella ajatukseen.

Koko elokuva on matka kohti täydellistä äänettömyyttä. Mutta miten sellaista voi tuntea, miten tyhjyyttä voi aistia? Eikö olekin mahtava idea? Se on kuin tyhjä kohta vesivärimaalauksessa – se voi olla koko teoksen silmiinpistävin kohta.

Koko äänen luomisen prosessi käynnistyi paljon ennen kuvauksia ja jatkui koko niiden keston ajan. Loimme orgaanisen äänen kirjastoja käyttämällä kaikkialta ympäristöstä ääntä kerääviä mikrofoneja ja vedenalaisia mikrofoneja. Lähestyimme ääntä hyvin biologisesta näkökulmasta. Mainitsemasi muutos ei tapahtunut niin nopeasti käsikirjoituksessa, mutta kerronpa sinulle jotain – sitä ei odota tapahtuvaksi niin nopeasti. Olemme tottuneet tiettyyn rytmiin tarinankerronnassa: ensin esitellään ”tavallinen maailma”, sitten vetäistään matto jalkojen alta. Pidin ajatuksesta, että nykäisemme maton heti alkuunsa, sillä niin kaikki paska elämässä tapahtuu. Juuri sillä hetkellä, kun sanot: ”Hei, hetkinen, en ole vielä valmis!”

Sitten sen kanssa vain pitää oppia elämään. Mutta elokuvan oikea matto ei olekaan äänen menettäminen. Matto on riippuvuuden paljastuminen. Elokuvan konfliktin ydin on Rubenin käyttäytymisessä, ei hänen fyysisissä olosuhteissaan. Todellinen hirviö oli mukana heti ensimmäisessä kuvassa, sitä ei vain tajunnut vielä silloin.

Miksi hänen menneisyydestään, jota emme edes näe, tulee niin tärkeä osa elokuvaa? On vain asioita, kuten Please Kill Me –tatuointi, kuin amerikkalaisbändi Televisionin tyypin t-paita, tai kommentti siitä, kuinka hän on ollut selvin päin neljä vuotta. Ei muuta.

Me käsikirjoittajat tiesimme kaiken Rubenista – me kirjoitimme aivan kaiken. Emme todellakaan koskaan edes harkinneet takaumia, koska elokuva on niin totaalisesti kiinni nykyhetkessä. Muistele kohtausta, jossa Ruben istuu kasvot eteenpäin. Hänen tyttöystävänsä Lou katsoo taaksepäin. Lou käyttää paljon aikaa taaksepäin katseluun käsitellessään menneisyytensä kipupisteitä. Se kuuluu hänen lauluissaan.

Ruben ei tee niin, hän ei istu ajattelemassa itseään kasvattilapsena tai äitinsä menettäneenä. Hän ei halua puhua sellaisista asioista. Hän ei pysty siihen. On hyvä syy sille, että niin monet ihmiset sortuvat päihteisiin – he haluavat turruttaa sen osan itsestään. Kuurojen yhteisössä osa Joen neroutta on, että hän ei sano: ”Puhutaanpa vähän menneisyydestäsi.” Hän tuntee Rubenin ja Rubenin kaltaiset ihmiset, joten hän sanoo: ”Mene istumaan huoneeseesi ja kirjoita jotakin.”

Joe tietää, että jotakin niistä asioista tulee ulos sitä kautta. Kaikki johtolangat Rubeniin ovat elokuvassa, siinä vain ei ole sitä ”Netflix-hetkeä”, jolloin palataan ajassa taaksepäin ja puhutaan siitä kaikesta. Katsoja ei saa tajuta enemmän kuin Ruben – se oli sääntömme tarinassa.

Hassua, että mainitsit ”Netflix-hetken”, sillä oikeasti odotin geneeristä tarinaa jonkin voittamisesta, jonkin kamppailun tai vamman. Oli yllättävää kuulla Joen sanovan, ettei hänen yhteisönsä tarkoitus ole yrittää ”korjata mitään”.

Kuurojen kulttuurissa siinä ei ole mitään uutta. Monet kuurot ihmiset uskovat siihen ja syystäkin. Olisimme voineet tehdä miesten nyyhkyleffan, tarinan vaikeuksien voittamisesta, mutta se ei olisi ollut elokuva, jonka minä olisin tehnyt. Uskon vahvasti ensimmäisen persoonan perspektiiviin. Yleisö saapuu yhteisöön Rubenin kanssa, on mukana hänen kuulokehänsä sisällä. Ehkä me, kuulevat ihmiset, haluamme ”korjausta” kuten Ruben halusi sitä. Joten sillä hetkellä, kun odotuksiltamme viedään pohja, on esitettävä itsellemme kysymys: mikä on suhteemme hiljaisuuteen? Tai ääneen? Mitä me teemme, kun asiat eivät menekään niin kuin toivomme ja haluamme?

Joten ääni muuttuu jostakin halutusta joksikin, joka ei ole täysin tervetullutta? Leikittelet sillä paljon, esimerkiksi yhteisön ruokailukohtauksessa. Yhtenä hetkenä se on hiljaisuutta, seuraavana todellinen äänien räjähdys.

Elokuvassa on paljolti kyse aistien heräämisestä. Halusimme sille kielen, joka ei sallisi paluuta mukavuusalueelle, koska siinä vaiheessa ihmiset alkavat leikkiä puhelimillaan. (naurua). Tiedäthän miten se menee: musiikki velloo ylitsesi, tiedät mitä sinun odotetaan ajattelevan, joten vain chillaat. Ajattelet: ”Kaikki hyvin, Morgan Freeman kertoo minulle, miten pingviineillä menee. Kyllä minun kelpaa.”

Ohjaaja Darius Marder ja näyttelijä Riz Ahmed.

Mahtavaa, että otit esiin sen kohtauksen. Ateriointi tuntuu Rubenin näkökulmasta täysin äänettömältä, sitten seuraa lähes äkkisäikytys. Se on vähiten hiljainen ruokailu, jonka olen ikinä nähnyt. Kuurot ruokailijat ovat erittäin äänekkäitä, ja se on muistutus tekemistämme olettamuksista. Se oli hyvin yleinen kulttuurinen kokemus, jonka kuurojen yhteisö jakoi kanssani. Sellaista on, kun he ruokailevat kotonaan, mutta ei silloin, kun he ovat ravintolassa. Silloin he käyttäytyvät kuin kuulevat ihmiset. Mutta he vitsailivat, että juomat läikkyvät aina kuurojen aterioilla, koska kädet viuhtovat koko ajan! Sitä oli niin mahtava kuvata.

Huolestuttiko sinua, että tarina kuuroutuvasta muusikosta voisi tuntua kliseeltä? Kuin tarina sokeutuavasta taidemaalarista.

Tiesin, että en sallisi elokuvasta tulevan sellaista, mutta kieltämättä ajatus puistatti. (naurua). Se on yksi syistä, miksi halusin kaiken olevan niin elävää, miksi halusin musiikin olevan todellista. Mainitsemasi kliseet ovat pinnallisuuksia, me tiedostamme sen, siksi halusin esittää musiikkia, jota ihmiset eivät ole kuulleet aikaisemmin. Siltikin, alun konserttikohtaus ei oikeasti ole konserttikohtaus, se on pariskunnan esittely. Yhtä hyvin he olisivat voineet istua olohuoneessa. Se kertoi läheisriippuvuudesta, kivusta ja tietynlaisesta demonien manaamisesta.

Ainakaan elokuvassasi ei ole taas yhtä kaiken kärsivää tyttäystävää/vaimoa. Kun meno kiristyy, Lou päättää käsittääkseni löytää oman tiensä, vai kuinka?

Siinä on pitkälti kyse siitä, mitä sinusta jää jäljelle, kun kuvasta poistetaan monien erilaisten identiteettien pakkopaidat. Tässä tapauksessa läheisriippuvuus on lähes synonyymi parisuhteelle. Ihmisten rajat alkavat hämärtyä, eikä ole enää selvää mihin itse päättyy ja mistä toinen ihminen alkaa. Elämme mielenkiintoisessa maailmassa, jossa muodostamme kuplia omien parisuhteittemme ympärille: meillä on omat pikku talomme, omat pikku ties mitkä, ja ihmiset vain yrittävät kannatella toisiaan. He ovat niin yhteenkasvaneita, että kun ottaa pois yhden palasen, lopputuloksena on melkoinen sotku.

Kirjoitimme paljon enemmän Lousta kuin Rubenista, hän oli niin tärkeä hahmo. Molempien on tehtävä tarinassa samat asiat, mutta elokuva vain ei seuraa Louta. Heidän kummankin on tehtävä se yksi asia, jota he eivät halua tehdä. Siksi he ovatkin yhdessä: piilottaakseen ne asiat toisiinsa. Yhdessä vaiheessa he sanovat pelastaneensa toinen toisensa. Mutta se, minkä kuvittelet pelastusrenkaaksesi, saattaa hyvinkin olla juuri se, mikä vetää sinua pinnan alle.

Teksti: Marta Bałaga
Kuvat: Cinema Mondo

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut