Dark Fate on jo kuudes Terminator-elokuva. Yleinen mielipide on, että parhaita ovat kaksi ensimmäistä, joissa ohjaajana ja yhtenä käsikirjoittajana toimi James Cameron ja Arnold Schwarzenegger näytteli tappajarobottia, joka vuoroin jahtasi, vuoroin suojeli Linda Hamiltonin esittämää Sarah Connoria ja eritoten tämän lasta, joka on avainasemassa tulevaisuuden sodassa koneita vastaan. Nyt kolmikko on jälleen palannut yhteen, Cameron tosin tarinan kehittäjänä ja tuottajana. Fanien toiveet ovat silti korkealla, mutta kuinka käy yli kuusikymppisiltä toimintasankareilta rock’n roll? Hyvin, jos heiltä itseltään kysyy.

John Waters on legenda, johtui se sitten hänen elokuvistaan, joiden pääosassa nähtiin usein hyvin pelottavan oloinen drag-tähti Divine, tai hänen kieltäytymisestään toimia sääntöjen mukaan – olivat ne sitten mitä tahansa. Locarnon elokuvajuhlilla Pardo d’onore -elämäntyöpalkinnon muun muassa elokuvistaan Pink Flamingoes ja Sarjamurhaajamutsi sekä Hairspray-musikaalista vastaanottanut 73-vuotias legenda oli edelleen vauhdissa masterclass-luennossaan. ”Siis kenen kanssa hän oikeasti pani?!” juhlakalu huusi. ”Marla Maples sanoi, että parasta seksiä hän on saanut Donaldilta. Siis oikeasti. Voitteko edes kuvitella naivanne Trumpin kanssa?”

Vaikuttaa siltä, että teennäisen oloiset elämäntapaiskulauseet ovat sittenkin oikeassa. Nauru on kuin onkin kaikki kaikessa. ”On ahdistuksesta kumpuava nauru, sitten nauru, jolla hän yrittää olla ’yksi jätkistä’, ja lopussa aidon ilon nauru. Niihin liittyy vielä erilaisia modulaatioita, joista myös keskustelimme”, listaa ohjaaja Todd Phillips. Hän kuvailee Joker-elokuvansa päähenkilöä Venetsiassa huolimatta selvästi päälle näkyvästä jetlagista. Naurun tyypistä riippumatta italialaisella elokuvafestivaalilla saatu hurmioitunut vastaanotto ei jätä epäselvyyttä siitä, kuka viimeksi nauraa.

On takuulla oudompiakin asioita kuin huomata, että poikkeuksellisen ilmakuoppaisella lennolla Transilvaniaan edessä istuva outo tyyppi on Nicolas Cage. On myös oudompia asioita kuin katsoa Mandy vanhassa linnassa lepakoita ja epämääräisiä savupilviä vastaan taistellen, ja huomata, että jälleen edessä istuva outo tyyppi on Nicolas Cage. Silti ei ole mitään oudompaa kuin kuunnella hänen puhuvan.

”I’ll be back” – tokaisi Arnold Schwarzenegger The Terminatorissa. Ja sitten Commandossa, elokuvassa Juokse tai kuole, Total Recallissa, The Last Action Herossa, The Expendables 2:ssa… no, ymmärtänette juonen. Mutta hän ei ollut ainut, sillä muutkin toimintatähdet palasivat yhä uudelleen heistä tähtiä tehneisiin iskulauseisiin ja hahmoihin – vetäytyvistä hiusrajoista tai rutisevista polvilumpioista huolimatta. Kuten Rambo kerran totesi, mikään ei lopu. Ei mikään! Sitä ei vain voi kääntää pois päältä! Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka oikeassa oli.

Sitä näkee vakavan elokuvan ja kuvittelee saavansa vakavia kommentteja sen tekijöiltä. Virhe. ”Avaruusleffan tekeminen on kuin Peter Pan -tuotanto. Sitä vain roikkuu vaijereissa”, julistaa Brad Pitt Venetsiassa, kun hänen uusi scifieepoksensa Ad Astra on saanut ihmiset vertailemaan sitä Kubrickiin. Yritä edes, Brad. ”George [Clooney] teki Gravityn, joten soitin hänelle ja vertailimme kokemiamme epämukavuuksia. Mutta kieltämättä tämän tekeminen kiinnosti minua miehenä, isänä ja poikana.” Kiitos.

Ensimmäinen osa Stephen Kingin Se-kauhutarinan filmatisoinnista oli valtava hitti pari vuotta sitten. Nyt on innolla odotetun päätösosan aika. 27 vuotta on kulunut Pennywise-klovnin terrorisoimassa Derryn pikkukaupungissa, ja ensimmäisen osan lapsisankarit ovat kasvaneet aikuisiksi. Episodi tapasi heitä esittävät näyttelijät sekä elokuvan ohjaajana ja tuottajana toimineen Andy ja Barbara Muschiettin aisaparin populaarikulttuurin mekassa, San Diegon ComicCon-messuilla.

Niin uskomattomalta kuin se voi tuntuakin, Mansonin perheen vuonna 1969 suorittamista niin kutsutuista Tate-murhista on 9. elokuuta kulunut tasan 50 vuotta. Niiden uhreiksi joutui viisi ihmistä, mukaan lukien näyttelijätär Sharon Tate, Roman Polanskin vaimo. Uskomattomalta sen vuoksi, että edelleenkin kuluu tuskin kuukautta, ettei joku löytäisi uusia viittauksia tai ”aikaisemmin tuntemattomia” tosiasioita, jotka pyrkivät selittämään tragediaa. Ilmeisesti Mansonin äiti möi hänet muutamasta oluesta. Ilmeisesti hän lainasi Dale Carnegien Kuinka saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa -kirjan tekniikoita. Oudoimmatkin paljastuksen jäänevät Quentin Tarantinon varjoon, sillä hän päätti tehdä elokuvan tapahtumien pohjalta. Ainakin tavallaan.

Sony ei järjestänyt uuden Spider-Man-elokuvan kansainvälistä lehdistötilaisuutta Balilla, jotta se vastaisi Far From Home -nimeä. Paikka sattuu osumaan lähelle Spider-Manin ja samaan aikaan esitellyn Men in Black: Internationalin tekijöitä ja tärkeää uutta markkina-aluetta, Kiinaa. Kansainvälisyys on muutenkin päivän sana, sillä Spider-Man: Far From Home vie edellisestä elokuvasta tutut oppilaat kouluretkelle Eurooppaan. Heidän mukanaan on Avengers: Endgamen tapahtumista toipuva Peter Parker eli Spider-Man.

Kolmannesta Men in Black -tieteistoimintakomediasta on kulunut jo seitsemän vuotta. Olikin siis jo aika jatkaa saagaa.