Kolumni: Mitä tapahtui elokuvamaailmassa 30 vuotta sitten?

Episodin numeron 7/2015 Kotiteatteri-osiossa on mukana kaksi blu-rayna ilmestynyttä elokuvaa, joiden ilmestymisestä on kulunut 30 vuotta.

Toimintaelokuva Commando ja nuorisoelokuva Breakfast Club ovat molemmat hienoja lajityyppiensä edustajia. Kumpikin elokuva näyttää tänä päivänä aikansa lapselta, mutta nimenomaan hyvällä tavalla: molempien klassikkoasema on täysin ansaittu.

On hauska pohtia, olisiko vuonna 1985 tullut ajatelleeksi, että kovassa nousussa ollut muskelisankari Arnold Schwarzenegger näyttelisi Terminator-elokuvan nimihahmoa vielä 30 vuotta myöhemmin. Ensimmäinen Terminator tuli Suomen teattereihin alkuvuodesta 1985.

Tuolloin ohjaajanuraansa aloitelleesta Breakfast Clubin ohjaajasta tuli menestyksekäs lapsille ja nuorille suunnattujen elokuvien ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, mutta hän ei valitettavasti enää ole keskuudessamme. John Hughes kuoli sydänkohtaukseen vain 59-vuotiaana vuonna 2009. Breakfast Club teki Emilio Estevezistä ja Molly Ringwaldista filmitähtiä nuorella iällä, mutta heistä ei ole vuosiin kuulunut mitään erityistä. Breakfast Club on kuitenkin saanut paikkansa elokuvahistoriassa.

Kolmekymmentä vuotta sitten ei vielä ollut dvd- eikä blu-ray-soittimia, mutta videonauhurit olivat alkaneet yleistyä. VHS-kaseteista tuli yleisin formaatti, mutta tuohon aikaan Sonyn kehittelemä (ja monien mielestä teknisesti edistyneempi) Beta oli vielä kuvioissa mukana. Videovuokraamon hyllyissä olikin rinta rinnan sekä VHS-leffoja että hieman pienempiä Beta-koteloita. Muutamassa vuodessa Beta-videot kuitenkin hävisivät, kun VHS voitti formaattikisan.

Videonauhurien ja vuokraamoiden tulo markkinoille oli valtava mullistus. Televisiossa oli tuohon aikaan vain kaksi kanavaa. Esitettävät elokuvat eivät olleet välttämättä huonoja, mutta niitä tuli harvoin, ja ne olivat yleensä vanhoja klassikoita. Oli ihmeellistä päästä katsomaan uutta Hollywood-elokuvaa oman television ruudulta, eikä kuvalaadun suhteen oltu niin tarkkoja.

Kun tarkastelee teattereiden elokuvatarjontaa, niin 1985 oli hyvä elokuvavuosi. Kotimainen elokuva oli silloin nousussa Kaurismäen veljesten ansiosta. Kontrasti oli suuri, sillä Kaurismäkien lisäksi kotimainen vaihtoehto oli joko Spede ja Vesku kahdella elokuvalla (Uuno Epsanjassa ja Hei kliffaa hei) tai Visa Mäkinen (Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti). Tuntuu uskomattomalta että Aki Kaurismäen Calamari Unioni ja Mika Kaurismäen Rosso ovat jo 30 vuotta vanhoja. Calamari Unioni on nykyään hillitön kulttisuosikki, ja Rossoa taas voi edelleen pitää Mikan parhaimpiin kuuluvina elokuvina.

Vuonna 1985 teattereihin tuli Roger Mooren viimeinen esiintyminen James Bondina. 007 ja kuoleman katse ei ole Bond-seikkailuista parhaimpia, mutta minä pidin Mooresta ja viihdyin elokuvan parissa. Moorea pidettiin tuolloin liian vanhana Bondiksi, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä hän oli elokuvan kuvausten aikaan 57-vuotias. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Moore on edelleen kuvioissa mukana, vaikka onkin lopettanut näyttelemisen. Unicef-lähettiläänä toimiva ja parikin muistelmateosta kirjoittanut Moore pitää yhteyttä faneihinsa Facebookissa ja twiittailee hyvällä huumorintajulla vielä 87-vuotiaanakin.

Paluu tulevaisuuteen on nyt tarkasteltuna hauska vuoden 1985 elokuva, että se sijoittuu silloiseen nykyaikaan, mutta siinä matkustetaan ajassa 30 vuotta taaksepäin vuoteen 1955. Toisessa osassa taas matkustetaan 30 vuotta eteenpäin vuoteen 2015. Odotankin lokakuussa elokuvateatteri Orionissa järjestettävää Paluu tulevaisuuteen -päivää, sillä silloin voin palata muistoissani vuoteen 1985 ja nähdä miten tarkasti elokuvantekijät ennustivat vuoden 2015 maailman.

Jussi Huhtala

Jussi Huhtala

Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a

Sarjan edelliset kolumnit

Mikä tekee Clint Eastwoodista niin hyvän?
Brutaali ja nihilistinen ohjaaja oli oman aikansa Tarantino
Elokuvien avaruus
Sota on helvettiä – myös niille, jotka eivät puhu englantia
Miksi Steven Spielberg on maailman menestynein ohjaaja?
Teatterit häviävät, mutta elokuvat jäävät elämään
Sylvester Stallone on muutakin kuin lihaskimppu
Nero paitsi koomikkona myös elokuvantekijänä
Kierrätystä Disneyn tapaan
”Pidätkö gladiaattorielokuvista?”
David Lynchin monet tasot
Elokuva on kuollut – eläköön elokuva
Robert De Niro, aikamme suurin elokuvanäyttelijä
Merkittävin elossa oleva käsikirjoittaja
Kun Uuno Turhapuro kohtaa James Bondin
Mistä puhumme kun puhumme Renny Harlinista
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä