Wanted Dead Alive -nimen alla on julkaistu kolme lännenelokuvaa dvd:nä. Ne ovat teknisesti heikkolaatuisia mutta ne herättävät minussa muistoja. Kahdessa elokuvista näyttelee Bud Spencer. Toisessa niistä nähdään Spencerin kanssa yli 20 elokuvaa tehnyt Terence Hill.
Hill ja Spencer ovat englantilaisista nimistään huolimatta italialaisia. Hill (s. 1939) on puoliksi saksalainen ja hänen oikea nimensä on Mario Girotti. Spencerin (s. 1929) oikea nimi on Carlo Pedersoli.
Kaksikko oli todella suosittu 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. He tekivät yhdessä toimintakomedioita, joilla oli hupaisia suomalaisia nimiä, kuten Banaanipojat Hula-Hula-saarella tai Mutaa kuonoon! sano virtahepo.
Kun Senkka nenästä, pojat -nimen saanut elokuva tuli Kauhavan elokuvateatteri Kolmioon joskus 1970-luvun lopulla, sali oli viimeistä penkkiä myöten täynnä. Tuntui, että vain James Bond -elokuvat tai Turhapuro-komediat vetivät ihmisiä yhtä paljon teatteriin. Eräänlaisia Turhapurojen ja Bondien sekoituksia monet Hillin ja Spencerin leffat ovatkin. Lapsellinen huumori yhdistyi viihdyttävään toimintaan tavalla, joka vetosi suureen yleisöön. Elokuvien parasta antia olivat hupaisasti koreografioidut tappelukohtaukset, jotka muistuttivat sirkusesityksiä. Urheilijavartaloinen Hill oli kuin taitava akrobaatti ja isokokoinen Spencer muistutti väkivahvaa voimamiestä.
Hill ja Spencer muistetaan parivaljakkona hieman samaan tapaan kuin Stan Laurel ja Oliver Hardy, vaikka he eivät yhtä erottamaton kaksikko ollutkaan. Kaksikon suosio nousi uusiin sfääreihin, kun he ryhtyivät tekemään spagettiwesternejä parodioivia komedioita. Nimeni on Trinity (1970) ja sen jatko-osa Trinity ratsastaa jälleen (1971) olivat valtavia hittejä. Nyt dvd:nä julkaistu Boot Hill (1969), joka tunnetaan Suomessa myös nimellä Veristen saappaitten kukkula, julkaistiinkin aikoinaan uudelleen Trinity Rides Again -nimellä, vaikka se ei kuulukaan sarjaan.
Hill oli kaksikosta tunnetumpi, ja hän veti yleisöä ilman Spenceriäkin. Näin Hillin ensimmäisen kerran elokuvassa Nimeni on Nobody (1973), jossa Spencerin tilalla aisaparina nähtiin Henry Fonda. Se oli ensimmäisiä elokuvia, joita olen ylipäänsä nähnyt teatterissa. Olin tuolloin alle kymmenvuotias, mutta osasin kyllä arvostaa hyvää lännenelokuvaa. Nimeni on Nobody ei ollutkaan, mikä tahansa lännenkomedia, sillä mukana oli spagettiwesternin mestari Sergio Leone, joka toimi käsikirjoittajana ja tuottajana ja tiettävästi ohjasikin osan elokuvasta, vaikka varsinainen ohjaaja olikin Tonino Valerii. Leonen visuaalinen tyylitaju ja Ennio Morriconen musiikki tekivät Nimeni on Nobodysta muutakin kuin pelkän länkkäriparodian. Hill on itse nimennyt sen omaksi suosikkielokuvakseen, ja se onkin kestänyt aikaa eri tavalla kuin vastaavat aikalaisensa.
Spencer ei jäänyt täysin Hillin varjoon. Hänelläkin oli omia menestyselokuvia kuten rikoskomedia Lättäjalka (1973) tai Etelä-Amerikkaan sijoittuva Banaani Joe. Spencer näytteli yksinkertaisia lihaskimppuja, mutta siviilissä hän oli aivan muuta. Spencer sävelsi musiikkia ja toimi käsikirjoittajana ja hankki myös lakimiehen koulutuksen.
Hill ja Spencer tekivät yhdessä ja erikseen mainioita elokuvia. Valitettavasti monet niistä ovat unohtuneet, mikä on sääli. Olisi mukavaa jos Hillin ja Spencerin elokuvia julkaistaisiin tallenteina muutenkin kuin vhs-tason dvd:nä. Ehkä pitää odottaa vielä joitakin vuosia. Suomessa aikoinaan parjattujen rillumarei-elokuvien arvostus on viime aikoina noussut, joten ehkäpä pian löydetään myös italialaiset toimintakomediat. Niin minä ainakin toivon.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia. Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @JussiHuhta1a
Sarjan edelliset kolumnit:
Mistä puhumme kun puhumme Renny Harlinista
Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista
Laatu myy televisiossa
Diinarit Jameksissa
Kannosta kasvaa klassikko
Mistä puhumme kun puhumme Robert Redfordista
Mistä puhumme kun puhumme Terry Gilliamista
King Kongista ja vähän muistakin jättiläishirviöistä
Mistä puhumme kun puhumme Charles Bronsonista
Brianin elämä rippikouluihin
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä