J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -fantasiakirjaan ja sen liitteisiin perustuva, Amazon Primen tuottama tv-sarja jakoi vahvasti mielipiteitä fanien keskuudessa. Kriitikoiden osalta vastaanotto oli suopeampaa. Osa vertasi sarjaa HBO:n samaan aikaan julkaistuun House of The Dragon -sarjaan, joka toimii myös niin ikään esiosana toiselle fantasiasarjalle (itse en ole vielä House of the Dragonia nähnyt, joten en voi tehdä vastaavaa vertailua).
Kirjoitin jo Mahtisormusten ensimmäisten jaksojen ilmestymisen aikoihin pitkästi sarjan ulkoisista näkökulmista, Tolkienista ja wokesta tässä tekstissä. En koe tarvetta lisätä kyseiseen keskusteluun mitään. Keskityn tässä tekstissä ainoastaan sarjan onnistumisiin ja epäonnistumisiin tekstin ja lopputuloksesta näkyvän toteutuksen tasoilla.
Tv-sarjojen yksittäisiä kausia tarkasteltaessa on yleisesti hyvä pitää mielessä kaksi asiaa.
Ensinnäkään tarina ei ole vielä päättynyt, vaikka ensimmäisen tuotantokauden tapahtumat ovat nivoutuneet yhteen. Salaisuuksia paljastui ja seuraavaksi ihmetellään ja odotetaan, mitä jatkoa on luvassa. Tekijät voivat luvata sitä sun tätä, mutta heidän pitää rakentaa seuraava tuotantokausi jo nähtyjen tapahtumien päälle. Mahtisormusten arvioiminen on näin ollen tavallaan sama asia, jos arvioisin Taru sormusten herrasta: Sormusten ritareiden tarinan ainoastaan alkuhetkistä Elrondin neuvonpitoon asti. Se on vajaa.
Tästä johdettuna toisekseen jokaisen tehdyn valinnan pitäisi näin ollen palvella kokonaisuutta tavalla tai toisella. J.D. Paynen ja Patrick McKayn johtama sarja aloitti tarinan ja nyt on hyvä hetki nopeasti tarkastella, mitä valintoja tarinankerronnan suhteen tehtiin. Ennen kaikkea on hyvä arvioida, miten ne toimivat tämän tuotantokauden näkökulmasta.
Joten tarkastellaanpa Mahtisormuksia yksi asia kerrallaan.
Gandalf ja karvajalat
Kun Nori Rankkijalka (Markella Kavenagh) löytää maahan pudonneen meteorin kraaterista Muukalaisen (Daniel Weyman) olin aika varma, että kyseessä on pakko olla Gandalf.
Ei, olin satavarma. Lähetinkin heti ensimmäisen jakson jälkeen kaverilleni viestin, jossa kerroin varman veikkaukseni. Hän ei uskonut sitä täysin, koska ”aikajanat eivät täsmää”. Sarjan edetessä intuitioni vahvistui, koska muukalaisen ulkoiset tunnusmerkit viittasivat todella vahvasti rakastettuun sauvan heiluttajaa (Tolkien nörttinä mainittakoon, että Gandalfin nimen etymologia juontaa juurensa wand elf, ”sauva haltia” -nimeen, mutta ei siitä sen enempää.) Myös Gandalfin tunnettu historia puolituisten ystävänä puolsi veikkaustani.
Showrunnereina toimivat Payne ja McKay päättivät hyödyntää entisen pomonsa, J.J. Abramsin vakiokikkaa ja laittoivat Gandalfin identiteetin mysteerilaatikkoon. He päättivät pitää tämän tärkeän tiedon katsojilta salassa. Tämän päätöksen taustalla saattoi olla myös taustalla ajatus käyttää Gandalfia harhautuksena, jotta katsoja ei liian helposti epäilisi Sauronin oikeaa identiteettiä.
Ymmärrän valinnan logiikan, mutta kuten myös monen muun tv-sarjan (esimerkiksi WandaVision) kohdalla, myös tässä tapauksessa valitettavasti mysteerilaatikkotarinankerronnan hintana on aina draaman selkeys.
Asiaa ei tietenkään edesauta se, jos katsoja pystyy itse päättelemään mysteerin ennen varsinaista paljastusta (köh–WandaVision–köh). Siinä mielessä tekijät olivat oikeilla jäljillä, että he pyrkivät johtamaan katsojaa harhaan ja tarjoamaan eri vaihtoehtoja. Kysymys Sauronin olinpaikasta ja kohtalosta olivat läsnä sarjassa jatkuvasti. Ongelma oli vain siinä, että he eivät kuitenkaan ohjanneet katsojan ajatuksia toisaalle Gandalfin tapauksessa – paitsi Halbrandin (Charlie Vickers) kohdalla.
Puhun tietysti vain omasta kokemuksestani sarjan kohdalla, mutta koin Gandalfin muistuttaneen liikaa ”itseltään” siitä näkökulmasta, että hänen identiteettinsä haluttiin pitää salassa. Tai ehkä salassa on väärä sanavalinta. Epämääräinen toimii paremmin, koska se kuvaa epäonnistunutta mysteerilaatikointia parhaiten. Et ole aivan varma, mistä on kyse, joten alat pohtimaan vaihtoehtoja intuitiivisesti. Abramsin mysteerilaatikkoideologian onkin tarkoitus saada katsoja tuntemaan mielenkiintoa sarjaa kohtaan.
Minusta Gandalf olisi pitänyt pukea hiukan erilaiseen vaatteeseen ja antaa jokin erilainen selitys, joka olisi osoittautunut epätodeksi. ”Muukalaisen” ulkoinen habitus ja muut tunnusmerkit muistuttivat liikaa Ian McKellenin esittämän velhon ilmiasusta.
Mysteerilaatikoinnista johtuen Gandalfin ja karvajalkojen välinen tarina jäi emotionaalisesti etäiseksi. Jouduin jatkuvasti arvuuttelemaan, onko ”muukalainen” kuitenkin vaaraksi, vai ei (vaikka tiesinkin vastauksen). Katsojan olisi tietysti aina parempi tietää tarinan varsinaiset panokset, jotta voimme jännittää tapahtumien edistymistä. Sarjassa tosin on sisään leivottuna esiosien tapaan tuttu ongelma: tiedämme joidenkin hahmojen tarinan suunnan paremmin kuin toisten. Gandalfiin kohdistuneet uhkat eivät älyllisellä tasolla pelota tai aiheuta jännitystä.
Tai ehkä mysteerilaatikon olisi voinut avata aiemmin? Tästä hyvänä havaintona kuuluisin esimerkki mysteerilaatikon oikeaoppisesta ”avaamisesta” löytyy Alfred Hitchcockilta. Mestariohjaaja pohti pitkään Vertigon kohdalla, pitäisikö elokuvan keskusmysteeri eli Kim Novakin esittämän Madeleine Elsterin/Judy Bartonin kaksoishenkilöllisyys paljastaa vai säilyttää yllätyksenä loppuun asti. Lopulta Hitchcock päätti tehdä paljastuksen puoli tuntia ennen elokuvan päättymistä, koska koki katsojan ymmärryksen olevan tärkeämpi kuin lopussa oleva shokkiyllätys.
Tietysti ongelmaksi muodostuu tietomme siitä, kuka Gandalf pohjimmiltaan on ja mitä hän edustaa. Mustaan magiaan ja pinnan alla vellovaan pahuuteen viittaaminen olisi tuntunut oudolta, koska tunnemme hahmon – vai olisiko? Ehkä jos Gandalfiin kohdistuneet voimat olisi osattu kuvata ja dramatisoida hyvin, sarja olisi voinut kokeilla hahmon kanssa jotain uutta.
Identiteetin pitäminen mysteerinä tavallaan oli motivoitua. Mysteerilaatikko ei kuitenkaan toiminut toteutuksen tasolla, koska kaiken piilottelun jälkeen hahmo vaikuttaa muuttuvan silmän räpäyksessä. Viimeisessä jaksossa paljastuksen jälkeen tämä Gandalfin uusi näyttelijä ottaa heti käyttöön Ian McKellenin puhe- ja liikemaneerit, joita emme aiemmin hahmolla nähneet. Tämä loi minussa tunteen aivan liian nopeasta muutoksesta.
Äsken hahmo kömpi metsässä ja ei saanut kunnollista lausetta ulos suustaan ja heti seuraavassa hetkessä hän onkin suuri filosofi.
Elrond, Durin ja Khaza-dûmin mithril
Elrondin (Robert Aramayo) ja Durinin (Owain Arthur) bromance oli koko sarjan ajan parasta ja mielenkiintoisinta seurattavaa, mitä Mahtisormukset tarjosi. Gandalfin ja Norin välisiin kanssakäymisistä poiketen pystyin katsojana ymmärtämään molempien osapuolien motiiveja sekä ennen kaikkea ystävyyden ongelmakohtia ja panoksia. Tämä on hyvä esimerkki hyvästä ja ennen kaikkea selkeästä draamasta, josta ei kuitenkaan puuttunut juonenkäänteitä. Mithril-kaivaukset sekä Gil-galadin ja Durin vanhemman motivaatiot ja niiden tarjoamat paljastukset tarjosivat esteitä ja haasteita haltian ja kääpiön ystävyydelle.
Haltian ja kääpiön välinen ystävyys ei ole mikään uusi juttu Taru Sormusten herran -maailmassa. Mutta Durinin ja Elrondin suhde tarjosi uuden tulokulman tähän dynamiikkaan. He olivat vanhoja ystäviä toisilleen uusien tuttavuuksien sijaan. Heidän tarinansa käsitteli vanhojen ystävien välistä kaunaa ja hyvien välien kuihtumista.
Heti alussa käsikirjoitus tarjosi hyvää jännitettä, kun Elrondin ja Durinin välinen ystävyys tuntui kiikkuvan veitsen terällä. Käsikirjoitus tuntui myös kaikista terävimmältä näiden kahden välisissä kohtauksissa, mutta se saattoi johtua myös näyttelijöiden loistavasta, yhteistä historiaa hehkuvasta kemiasta. Ystävyyden ylläpitäminen taustalla vellovista kaunoista ja salamyhkäisyydestä huolimatta tätä tarinan juonnetta oli ilo seurata.
Katsojana minun oli helppo ymmärtää ja samastua Durinin kovan ulkokuoren kätkevän ystävyyden kaipuun. Elrond oli tietämättään jättänyt Durinin roikkumaan tyhjän päälle. Haltia ei vain tajunnut, miten hänen aika käsityksensä on erilainen kääpiöön verrattuna. Durinin ylpeys koki kolhun, koska koki ystävyyden yksipuoleisena.
Ystävyyden käsittely tästä näkökulmasta laajensi kääpiön ja haltian välisen ystävyyden teemaa laajemmalle, mitä se on aiemmin ollut. Peter Jacksonin Sormusten herra ja Hobitti -elokuvat ovat koodattu käsittelemään ystävyyden kautta rasismia ja siitä kumpuavia ennakkoluuloja, mikä sekin on erittäin tärkeä aihe. Mahtisormuksissa Durinin ja Elrondin ystävyys signaloi sitä totuutta, miten ystävyyssuhteet harvoin ovat tasapainoisia. Olemme ihmisinä erilaisia ja meillä on erilaiset käsitykset ja tavat kommunikoinnista ja yhteydenpidon tarpeesta.
Elrondin sinisilmäisyys sai hänet uskomaan, että Durin säilyy hänen ystävänään, vaikka hän ei olisi joka hetki läsnä tämän elämässä. Durinilla taas oli aivan erilainen käsitys heidän suhteestaan: kuinka Elrond voi olla hänen ystävänsä, jos he eivät jaa elämän tärkeimpiä hetkiä toistensa kanssa.
Elrond tuntui minusta alussa hitusen liian sinisilmäiseltä, mutta toisaalta hänen sinisilmäinen idealisminsa piti hänet lojaalina ystävänä. Vaikka sanottakoon, että Gil-galadin ”mithril-kuulustelun” käsikirjoitus oli todella erikoinen. Haltia oli tehnyt lupauksen Durinille olla paljastamatta mithril-kaivosten olemassaoloa. Vaikka käytännössä Elrond ei sano mitään paljastavaa kuninkaalleen, hän periaatteessa sanomattomuudellaan paljastaa kaiken, mitä pyydettiin näin ollen rikkoen lupauksensa.
Tästä huolimatta pidin siloposkisesta ja varsin kokemattomasta Elrondista, jolla on vielä matkaa Hugo Weavingin esittämään hahmoon. Loppujen lopuksi olisin halunnut nähdä enemmän Elrondin ja Durinin välistä ystävyyttä. Onko väärin pyytää tätä lisää ensi kaudelle?
Maa, josta tuli Mordor
Haltiasoturi Arondirin (Ismael Cruz Córdova) ja hänen vahtialueeseensa kuuluvassa Tirharad-kylässä asuvan Bronwynin (Nazanin Boniadi) välinen romanssi jää sarjan pääjuonen jalkoihin. Keskeisessä osassa on myös Bronwynin poika, Theo (Tyroe Muhafidin), joka löytää perheen ladosta rikkinäiseltä miekalta näyttävän esineen.
Tämä paljastuu sarjan mcguffiniksi, halutuksi esineeksi, joka ajaa hahmojen tekemiä päätöksiä. Miekka on oikeastaan avain, joka avaa kylän lähellä sijaitsevan padon. Theo tuntee miekka-avainta kohtaan samanlaista vetovoimaa, jota Frodo tunsi Sormusta kohtaan. Mustalla magialla tehty miekka-avain toimii vain, jos käyttäjä luovuttaa omaa verta esineelle.
Muistan pohtineeni sarjan puolivälissä, miksi Mahtisormukset tuntuu erikoiselta. Sitten tajusin, että sarja tuntui jostain syystä pieneltä. Käytännössä katsoenhan ensimmäinen kausi seuraa neljää tarinaa, joista tämä on kolmas. Bronwynin ja kumppaneiden asuttama kylä ja sen ympäristössä sijaitsevat metsät, Ostirith-vartiotorni ja Hordern-kylä toimivat isossa osassa sarjan tapahtumia.
Jossain vaiheessa havahduin, ettemme ole oikeastaan nähneet muita ihmisten asuttamia paikkoja kuin Tirharadin ja tuhoutuneen Hordernin. Keski-maa on iso paikka, jonne mahtuu paljon tapahtumapaikkoja ja erilaisia ihmisiä ja olentoja. Miksi juuri Tirharad ja sen lähellä sijaitseva vartiotorni ovat niin tärkeitä? Miksi örkit haluavat valloittaa juuri tämän kyläpahasen?
Tirharadiin esimerkiksi sijoittuu sarjan suurin taistelu. Kyläläiset taistelevat örkkien armeijaa vastaan, kunnes Galadrielin (Morfydd Clark) johtama armeija saapuu pelastamaan kylän. Tämäkin tuntui oudolta. Númenoriin asti matkannut Galadriel päätyy ison armeijan kanssa samaan kylään? Tietystikin olin tottunut Jacksonin töiden isoihin taisteluihin, jotka ovat todella merkityksellisiä ja käänteentekeviä. Miten ihmeessä tämä voisi olla tärkeä Keski-maan historian näkökulmasta?
Kaikki vaikutti päättyneen onnellisesti, kunnes eräs Sauronia kannattajaksi paljastunut kyläläinen käyttää miekka-avainta ja murtaa padon. Örkkien suunnitelma paljastuu ja villinä virtaava vesi herättää uinuvan tulivuoren, joka herää henkiin syösten laavaa, myrkkykaasuja sekä tulta ja tappuraa ympärilleen.
Tirharadin kylä sijaitsi alueella, jonka me tunnemme Mordorina.
Pakko myöntää, että olin positiivisesti yllättynyt Mordorin syntytarinasta. Sarjan onnistuikin tarjota oikea käänne, jota en osannut odottaa. Tämä kehityskulku tarjosi heti selityksen ja uudenlaisen näkökulman aiemmin nähdyille tapahtumille ja täysin odottamattoman suunnan sarjan kahdelle viimeiselle jaksolle.
Huolimatta osallisuudestaan tähän kataklysmiseen tapahtumaan, en valitettavasti kokenut Arondirin ja Bronwynin suhdetta itselleni mitenkään erityisen merkityksellisenä. Se tuntui hautautuvan kaiken muun spektaakkelin alle, eikä suhteessa ollut samalla lailla mitään sisäistä seikkaa, joka olisi vetänyt mielenkiintoa puoleensa. Tietysti kaksikko joutui taistelemaan hengistään örkkejä vastaan taistellessaan, mutta jokin jäi uupumaan heidän väliltään. Kaksikko osoitti rohkeutta ja päättäväisyyttä yhdessä ja erikseen, mutta romanssista puuttui jotain. Tavallaan olisin toivonut enemmän kasvua kaksikon suhteen. Nyt kyseessä oli vain selviytymistaistelu. Voisi olettaa sen riittäneen, mutta Mahtisormusten tapauksessa he olivat vain sivusta seuraajia, eivät päähenkilöitä.
Theo oli tästä kolmikosta ainoa, joka joutui lopulta kohtaamaan itsensä. Hänen addiktionsa esineellistyi miekka-avaimeen ja siihen kiedottuun voimaan. Toivon, että tulevat kaudet jatkaisivat tästä teemasta uuteen suuntaan samalla tavalla kuin Durinin ja Elrondin ystävyys, joka muovasi Tolkienin tarina-aihiota uuteen suuntaan. Nyt Theon kokema vetovoima maagiseen esineeseen tuntui toistavan samaa vanhaa kaavaa tuomatta pöytään mitään uutta.
Sivuhuomautuksena: vaikka koin Mordorin taustatarinan paljastumisen tyydyttävänä, se mureni järkytykseen.
Joku tuotantotiimissä oli näyttänyt vihreää valoa aivan kamalalle taiteelliselle ratkaisulle. Mordorin syntyhetkellä kuvaruudulle lätkäistiin tosi halvalta näyttävä nimiteksti. Miksi, oi miksi? Tehoste iski todella pahasti silmään, koska se poikkesi sarjan tyylistä täysin. Olisivat edes käyttäneet Keski-maan karttaa, tai jotain – mitä tahansa. Äh, tämä on täysin turha yksityiskohta, mutta se sai sarjan tuntumaan todella alleviivaavalta. Ja tätä samaa ajatusta jatkaen olisi vielä yksi kysymys. Olenko ainoa, joka ei pitänyt lainkaan Mahtisormusten alkutekstien jälkeen tulevasta tv-sarjan nimeä julistavasta fontista?
Galadriel ja Halbrand – dynaaminen duo
Kyllä. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä meillä on sarjan pääkaksikko: Galadriel ja Halbrand.
Otetaan ilmiselvin asia heti käsittelyyn. Ensimmäisen tuotantokauden suurin juonenkäänne nähtiin viimeisessä jaksossa, kun Galadrielin matkakumppani, Etelämaiden kadonneeksi kuninkaaksi luultu Halbrand paljastui Sauroniksi – tai seksikkääksi Sauroniksi, kuten itse tykkään häntä kutsua.
Sauron on kaiken aikaa ollut valeasussa, jotta häntä ei tunnistettaisi. Sarja harhautti Galadrielin lisäksi myös meitä katsojia esittämällä Sauronin seuraajat Gandalfin perässä.
Pidin tästä sarjan temaattisesta ideasta, miten Galadrielin kostonhimo manifestoitui ja kostoretki aiheutti osaltaan Sauronin paluun. Heti sarjan alussa Galadrielia varoitetaan siitä, mihin koston seuraaminen saattaa johtaa. Galadrielin mieli särkyy, kun hänen veljensä menehtyy sodassa. Hän sokaistuu eikä pysty ajattelemaan muuta, jolloin hän ei pysty näkemään Halbrandin oikeaa luonnetta. Galadriel näkee vain sen, mitä haluaa nähdä.
Halbrandin hahmo ei ollut esitetty pelkkänä suoranaamaisena hyviksenä, vaan hänessä on ollut jälkikäteen ajatellen epäilyttäviä piirteitä jo alusta asti. Paljastus ei ole mitenkään epäuskottava, kun ajatellaan myös sitä, miten Tolkien kuvasi Sauronin pystyvän kulkemaan tunnistamattomana valeasussa – ja vieläpä komeana. Halbrandissa oli määrittelemätöntä pimeyttä ja pahuutta jo heti alkumetreillä, joka tuli ilmi hänen joutuessa tappeluun númenorilaisia seppiä vastaan.
Galadriel sokaistui omasta tavoitteestaan ja tunteidensa tarjoamasta oikeutuksesta. Odotin tosissani Halbrandin tarinan päättyvään halpaan kopioon Kuninkaan paluusta, jossa kauan kadoksissa ollut kuningas lopulta pääsee yli omista käsityksistään ja haasteistaan ja päätyy omalle paikalleen toteuttaen ennustuksessa esitetyn kohtalon ja näin poispäin.
Sauronin identiteetin paljastuminen oli hoidettu paremmin kuin Gandalfin identiteetin piilottaminen. Tärkein oppitunti tässä on edelleen se, että katsojalle pitää tarjota epämääräisyyden sijaan jokin vaihtoehtoinen käsitys. Juonen käänne toimii vain, jos jokin varmaksi luultu asia paljastuu joksikin toiseksi (köh-WandaVision).
Juonen käänne oikeuttaa mielestäni Galadrielin umpiniskaisen asenteen. Monet sarjasta nauttineet fanit valittivat hahmon yksiulotteisuutta. Galadriel ei osannut puhua mistään muusta kuin kostosta ja sen saamisesta. Hänen sokeutensa tarkoituksena oli toimia meille kaikille opettavana esimerkkinä. Olemme yhtä jääräpäisiä omissa tärkeiksi kokemissamme asioissamme.
Galadrielin tarina on traaginen, koska hän auttaa tuomaan maailmaan lisää pahuutta, vaikka hän halusi poistaa pahuuden maailmasta. Sitä niittää mitä kylvää, sitä saa mitä tilaa. Suhtautuminen Galadrieliin viestii katsojien suhtautuvan huonosti varoittavina esimerkkeinä toimiviin tarinoihin. Jokaisen tv-sarjan tai elokuvan ei tarvitse tehdä fanipalveluksia ja toteuttaa fanien fantasioita, vaikka kyseessä olisikin fantasia genreen kuuluva tv-sarja.
Joskus vain yksinkertaisesti tarvitsemme tarinoita, jotka kuvaavat inhimillisiä totuuksia, myös niitä, joita emme halua kohdata. Mitkä olisivatkaan sen tärkeämpiä tarinoiden aiheita?
Galadrielin käytökselle löytyi selitys – tai pikemminkin ymmärrettävä seuraus. Kauden päätöksessä Galadriel joutuu elämään epämukavan tiedon kanssa. Ilman häntä Sauron ei välttämättä olisi tehnyt paluuta ja löytänyt tietään Elrondin ja Celembrimborin työpajaan valmistamaan haltioiden valtasormuksia.
Toimintakohtauksista
Hahmojen lisäksi isoin seikka, mihin kiinnitin huomiota olivat toimintakohtaukset.
Olen pettynyt siihen, miten sarjan toiminta- ja taistelukohtaukset tuntuivat pahimmillaan tietokonepelien välinäytöksiltä. Ainoa mieleeni painunut taistelu oli Bronwynin ja Theon kohtaama örkki toisessa jaksossa. Siinä oli selkeä jännityksen ja vaaran tuntu, joka puuttui monista muista taisteluista. Örkin ja ihmisten kohtaaminen tuntui hyvällä tavalla aivan Sam Raimin Evil Dead II -elokuvan ja Jason Bourne-leffojen risteytykseltä.
Harmi, että samankaltaista tunnelmaa ei saatu muihin toimintakohtauksiin, mutta jotkin olivat lähellä. Esimerkiksi Arondirin ja kumppaneiden pakoyritys örkkien kahleista oli lähellä tätä samaa tunnelmaa, kun haltioiden pako kahleista paljastuu turhaksi toivoksi. Kaikista huonoiten hoidettu toimintakohtaus sarjassa oli selkeästi Gandalfin ja Sauronin seuraajien välinen taistelu, johon ottivat osaa myös Nori ja pari muuta karvajalkaa.
Tuota taistelua oli todella epäselvä seurata, koska hahmot tuntuivat pomppivan paikasta toiseen ja ilmestyvän milloin minnekin. Yksi tärkeimmistä seikoista toimintakohtauksissa on katsojan ymmärrys tapahtumista ja miten ne ovat suhteessa toisiinsa. Sadoc saa puukosta vatsaansa, mutta seuraavassa hetkessä hän hyppääkin vastustajan kimppuun. Kohtauksesta puuttui täysin jännityksen vaativa punainen lanka.
Yhteenveto
Mitä voin sanoa yhteenvetona? Koin Mahtisormusten ensimmäisen tuotantokauden olevan kokonaisuudessaan epätasainen. Kaikki edellä mainitsemani seikat ja muut pienet yksittäiset tekijät huomioon ottaen en ollut täysin vakuuttunut sarjasta. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi nauttinut siitä.
Sarja selkeästikin yrittää olla uskollinen ja kunnioittava Jacksonin elokuvia kohtaan, mutta samalla haluaa olla omalaisensa ja tuoda uusia elementtejä Tolkienin tarinoihin. Toivoisin itse katsojana, että sarjan kirjoittajilla olisi visiota ja uskallusta rakentaa uusia tarinaelementtejä ja juonirakenteita vanhojen tuttujen päälle. Kaiken ei tarvitse olla vain vanhan kierrätystä ja tutun ja turvallisen esittämistä. Tiedämme, mihin Isildurin tarina tulee päättymään, joten kysymys kuuluu: miten tästä tarinasta saa mahdollisimman kiinnostavan?
Esimerkiksi Andor osoitti hyvin, miten esiosatarinasta on mahdollista saada jännittävä ja temaattisesti resonoiva. Tuttuun tarinaan on mahdollista tuoda uusia tuulia, joilla on mahdollisuus puhaltaa meidät minne vaan. Pystyykö Galadriel päästämään irti kostonhimostaan? Minne Gandalf ja Nori matkaavat?
Minä olen ainakin valmis seikkailuun.
Oletko sinä?
Ville Vuorio
LeffaHamsteri
