The Happy Worker

GENRE ENSI-ILTA 06.05.2022 TÄHDET

Kun huonot pomot, liian pienet resurssit ja alati veivattavat organisaatiomuutokset sabotoivat ilon työn tekemisestä. Hyvä dokumenttielokuva kertoo, mikä on mennyt työelämässä niin pahasti pieleen, että ihmiset voivat huonosti.

Ihminen siirtyi jo tuhansia vuosia sitten metsästys-kalastus-taloudesta maanviljelysyhteiskuntaan asettuen aloilleen. Suurin muutos yhteiskuntajärjestyksen muutokseen loi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa alkanut teollinen vallankumous, jolloin koneet alkoivat enenevissä määrin tehdä ihmisten työt. Samalla tavaroiden tuottamisen määrä alkoi moninkertaistua, mikä vaati jälleen omat valtavat muutokset muun muassa logistiikkaan, työvoiman käyttöön ja hallintoon. Paisuva hallinto synnytti toimistotyön, joka 1900-luvulla räjähti käsiin. Juuri tähän enemmän toimistoissa tapahtuvaan työntekoon kokeneen ja ansioituneen dokumentaristi John Webster uusimmassa elokuvassaan paneutuu.

Vaikka tekisikin merkityksellistä ja omaa kutsumustyötään, on loppuunpalaminen eli burn out silti nykyajan vitsaus. Elokuvassa joukko eri alojen toimistotyöntekijöitä eri maista kokoontuu avokonttoriin, jotka nekin ovat nykyään kovasti muotia. Nopeasti käy ilmi, että he eivät työskentele samassa yrityksessä, vaan ovat kokoontuneet kertomaan omista kokemuksistaan kuin vertaistukiryhmään.

Ryhmän keskustelut ja avautumiset omasta elämästään rytmittävät elokuvan kerrontaa. Saamme kuulla asiantuntijoiden, kuten muun muassa edesmenneen antropologin ja aktivisti David Graeberin ja burnout tutkijan, psykologi Christina Maslachin taustoituksia aiheesta: miksi ihmiset palavat työssään loppuun yhä enenevissä määrin. No, kuten olettaa saattaa, huono johtaminen, liian niukat resurssit ja epäonnistuneet organisaatioveivaukset ovat ne pääsyyt. Mutta paljon muutakin tietoa saamme.

Käytössä on runsaasti vanhaa arkistomateriaalia, joka tuo mukavan säväyksen ekokuvan kerrontaan samalla, kun ohjaaja itse vie tarinaa eteenpäin kertojaäänenä. Myös mukaan upotetut mainiot animaatiot elävöittävät elokuvaa hauskasti ja tuovat siihen kevennystä. Kuten myös toimistoon tuodut vauvat esittämässä työntekijöitä Se on oivallinen allegoria, koska liian usein esihenkilöt kohtelevat työntekijöitä kuin lapsia.

John Webster on dokumentintekijänä hyvin kokenut, ja se näkyy siinä vaivattomuudessa, jolla hän nytkin aineistoaan jäsentää saaden tarinansa eloon. Dokumentteja hän on tehnyt jo aivan 1990-luvun alusta, joten kolmekymmentä vuotta on tullut jo täyteen. Hänen uransa alkupuolen kuuluisimmista dokumenttielokuvista on vuonna 1993 valmistunut Pölynimurikauppiaat, joka löytynee edelleen Yle Areenasta, ja on mitä mainioin ajankuva tuosta jo etäisestä ajasta.

Kuvauksesta vastaavat korealainen Sun Ryung Kim ja aina luotettava Jarkko T. Laine. Heidän työnjälkeään on upea seurata, se kohottaa elokuvan suorastaan korkealle kansainväliselle tasolle. Ja miksipä ei, koska dokumentin aihe on mitä universaalein nykyajan vitsaus. Tilastotietoa saamme yllin kyllin, ja kaikki siitä tuntuu tärkeältä. Samoin on muunkin tiedon osalta, joten melkein tuntuu, että tietoa tulee jopa liikaakin. Kaiken sen haluaisi muistaa, mutta sen tuntuu mahdottomalta ilman muistiinpanovälineitä.

Hannu Liekso


YouTube video