Roald Dahlin luoma Jali ja suklaatehdas -kirjan omalaatuinen Villi Vonkka lienee tuttu suurimmalle osalle Episodin lukijoista jossei muusta niin joko vuoden 1971 tai 2005 filmatisoinnista. Niissä hahmoa esittivät vastaavasti Gene Wilder ja Johnny Depp. Mutta miten Vonkasta tuli kyseisten elokuvien kuuluisa, erakkomainen suklaatehtailija? Siihen vastaa Paddington-elokuvillaan hurmannut Paul King – tai ainakin yrittää vastata.
Elokuvan alussa Villi saapuu tyhjätaskuisena mutta toiveikkaana uuteen kaupunkiin haaveenaan avata suklaapuoti sen kuuluisaan ostoskeskukseen. Valitettavasti siellä pitävät jöötä kolme jo asemansa vakiinnuttanutta makeiskauppiasta, jotka pitävät vallassaan muutenkin ankealta vaikuttavaa kaupunkia – jossa päiväunelmointi voi tuoda sakot – korruptoituneen poliisipäällikön avulla.
Asiakkaitaan orjuuttavassa majatalossa Villi tutustuu joukkoon hahmoja, joiden kanssa hän ryhtyy toteuttamaan suunnitelmaansa tuoda iloa ihmisille mitä oudoimpien herkkujensa kautta. Tärkeimmäksi liittolaisekseen hän saa orpotyttö Netan.
Vonkasta – niin elokuvasta kuin hahmosta – on helppo pitää. Elokuva on värikäs ja loputtoman kekseliäs, ja Timothée Chalamet on hurmaavimmillaan yhtä aikaa hieman surumielisenä mutta samalla loputtoman optimistisena suklaanerona. Ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Paul King osaa tuoda valkokankaalle äärimmäisen övereitä hahmoja ilman, että nämä tuntuvat yli vedetyiltä. Pelkästään Villiä vastaan asettuva suklaakolmikko on… no, herkullinen niin yhdessä kuin erikseenkin – erityisesti Mathew Baynton uhkaa paikoin jopa varastaa koko show’n.
Erikseen on pakko mainita Olivia Colman inhana mutta Harlekiini-romantiikan vietävissä olevana vuokraemäntänä. Ja Keegan-Michael Key suklaalle persona poliisipäällikkönä. Ja Rowan Atkinson vähemmän hyveellisenä pappina. Ja niin edelleen. Hugh Grantin hahmo on hämmentävintä, mitä valkokankailla on vähään aikaan nähty.
Hyvässä ja pahassa Vonkka tuo mieleen Cruellan. Molemmat ovat mainioita ja kertovat kiehtovan tarinan tutun hahmon taustasta – ja epäonnistuvat samalla vastaamaan äärimmäiseen kysymykseen: miten nimihahmosta tuli aikaisemmista teoksista tuttu hahmo. Saamme vain tietää, miten Vonkka asettui kaupunkiin, jossa tuli kuuluisaksi suklaatehtaastaan, emme miten hänestä tuli hieman pelottava ja kyyninen hahmo, joka ei kaihda kurittomien lasten kaltoinkohtelemista.
Vonkka on myös musikaali, ja vaikka sen laulunumerot ovat näyttäviä, mikään kappaleista ei suoraan jää mieleen. Vaikka mikään lauluista ei särähdä korvaan, eniten miellyttää jo tunnettu Umppa-lumppa-laulu.
Vonkan pahin vihollinen on kuitenkin ehkä Kingin Paddington 2. Niin viehättävä kuin Vonkka onkin, se ei koskaan yllä samalle tasolle kuin tuo yksi maailman parhaista elokuvista ikinä.
Jouni Vikman