Sukupolvielokuva, moderni klassikko ja nuorten uusi supersankari. Minä, Simon on tärkeimpiä nuorisoelokuvia vuosikausiin.

Kyllästyttyään brittiläiseen politikointiin ja amerikkalaiseen varapresidenttiin skotlantilainen satiirikko Armando Iannucci tarttuu venäläiseen diktaattoriin ja onnistuu loukkaamaan lähestulkoon jokaista.

Hauskasta lähtökohdasta huolimatta lattea toimintakomedia ei pääse vauhtiin. David Oyelowon hauskin ja hulluin roolisuoritus tekee elokuvasta katsottavan.

Menneisyys on kaikki kaikessa Robert Guédiguianin uudessa draamassa, joka tuntuu yhtä tutulta kuin kasvot, joihin hän taas kohdistaa kameransa.

Enemmän väkeä, tuhoa ja kosmisia visioita kuin kaikissa aikaisemmissa Marvel-elokuvissa yhteensä. Jos niistä pitää, todennäköisesti rakastaa tätäkin.

Värikäs euroanimaatio ei ole koko perheen elokuva amerikkalaisten serkkujensa tapaan, vaan vedonnee parhaiten aivan pienimpiin katsojiin. Aikuisten kannattaa tankata kahvia ennen näytöstä.

Vanhemmat päättävät torpata tyttäriensä seksikokeilut hyvän maun rajat ylittävässä mutta siksi/silti toimivassa kohelluksessa.

Aikaisemminkin yhteistyötä tehneen tiimin rymistely onnistuu kitkemään hauskasta ideasta lähes kaiken viihdyttävyyden.

Kiinnostava elokuva nuoresta sokeasta naismuusikosta ja häntä hoitaneesta poppamiehestä on vankkaa ammattityötä.

Kauhuelokuva, joka ei laske pelottavuuttaan vain böö-säikyttelyjen varaan, vaan sen minimalistinen ääniraita vain korostaa jännittävien hetkien vaikuttavuutta.

Aivan liian myöhään tehty kauhuhitin jatko-osa on liian kliseinen ja suorastaan hölmö ollakseen aidosti pelottava.

Klassikoita kotimaiseen junttikauhuun yhdistelevällä viihdyttävällä pelottelulla ei ole mitään hävettävää kansainväliselläkään mittapuulla.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin sijoittuva elokuva sekoittaa sotaa, draamaa ja veijarikomediaa arvoitukselliseksi, omaperäiseksi keitokseksi.