Vesa-Matti Loiri (1945–2022) teki Suomen mittakaavassa lähes kaiken, kuten levytti lukuisia menestysalbumeja menestyksekkään näyttelijänuran ohessa. Läpimurtonsa Loiri teki jo 17-vuotiaana, eikä hän kuuteenkymmeneen seuraavaan vuoteen suhtautunut koskaan puolivillaisesti siihen, mihin ryhtyi.
varoitettiin työskentelemästä Spede Pasasen ja Ere Kokkosen porukassa, koska hänen uskottavuutensa ajateltiin kärsivän. Ehkä tietyissä piireissä, mutta Vesku tiesi mitä teki: hän nauratti ja kaatuili itsensä suomalaisten sydämiin.
Monipuolisena taiteilijana Loiri ei kuitenkaan jäänyt pelkäksi koomikoksi. Hän teki isoja draamarooleja niin elokuvissa kuin teatterissa.
Yhden huomion Loirin urasta tein, kun ryhdyin käymään elokuvia sillä silmällä läpi. Hän teki paljon keskinkertaisia ja jopa huonoja elokuvia, mutta oli elokuva kuinka pliisu tahansa, Loiri teki työnsä aina viimeisen päälle. Useimmiten Vesku oli parasta, mitä elokuvalla oli tarjota. Enkä tarkoita tässä tapauksessa pelkkiä komedioita, vaan myös niitä taiteellisesti kunnianhimoisempia töitä. Poikkeuksiakin tietysti on, mutta niistä lisää tuonnempana.
Tämä lista yrittää käydä kattavasti läpi Loirin tähtihetket näyttelijänä. Parhaista elokuvista ei siis ole kyse. Ongelmia polulle mahtui kyllä – esimerkiksi Rakastunutta rampaa pidetään yhtenä Loirin uran parhaista rooleista (palkittiinpa hänet siitä Jussillakin), mutta siitä ei ole olemassa dvd- tai vhs-julkaisua. Televisiossakin elokuva on nähty vain viidesti neljänkymmenen vuoden aikana. Sellainen kulttuurimaa on Suomi. Onneksi meillä oli Vesku, keventämässä tätä kurjuutta.
10. Rauta-aika (1982)
Neljänkymmenen vuoden takainen Rauta-aika oli ohjaaja Kalle Holmbergin ja kirjailija Paavo Haavikon suurtyö. Neliosainen minisarja oli aikanaan kaikkien aikojen suurin televisiotuotanto Suomessa. Kyseessä on Kalevala-filmatisointi: Kalevi Kahra on Väinämöinen, Vesa-Matti Loiri Ilmarinen ja Tom Wentzel Lemminkäinen.
Kaikki tavoittelevat samaa naista, Ainoa. Rauta-aikaa myytiin paljon ulkomaille, mikä ei ole ihme: se on visuaalisesti häikäisevä ja vakavamielinen ammattitaidon osoitus. Ainoastaan neljäs osa horjuttaa Holmbergin suurteoksen asemaa. Epookissa tehty historiallinen fantasia muuttuu postmoderniksi taidehaahuiluksi, jossa Holmberg luennoi Ateneumissa näyttelijäopiskelijoille.
Kokonaisuus mureni silmissä, mutta kolme ensimmäistä osaa on silkkaa rautaa, jonka intensiteetti tuo paikoin mieleen vertailukuvia suuremmilta elokuva-alueilta.
9. Rumble (2002)
Loiri näyttelee Rumblessa Leoa, jota voisi pitää porukan asenteellisimpana ja jollain tapaa sekopäisimpänä huru-ukkona. Rooli, mikä siis sopii Loirille paremmin kuin nenä päähän. Huru-ukkojen roolit ovat olleet Veskun uralla eräänlainen johtotähti muutenkin. Mikä ettei, ne hän teki parhaiten.
8. Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet (1977)
Loiri näytteli teatterissa kymmenisen vuotta. Ylioppilasteatterin maineikkaan Lapualaisoopperan jälkeen hän oli kiinnitettynä Helsingin Kaupunginteatteriin ja myöhemmin Turun Kaupunginteatteriin. Turussa nähtiin Loirin suurimmat teatterisaavutukset, kuten Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä, jossa Loirin lisäksi näyttelivät muun muassa Esko Salminen, Juha Muje ja Heikki Kinnunen.
Pienempi mutta suosittu näytelmä oli Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet, josta tehtiin myöhemmin keskinkertainen tv-elokuva. Veli-Matti Saikkosen ohjaus ei tunnu toimivan kameran edessä, mutta Loiri kuitenkin tekee hienon roolin mielenterveysongelmien kanssa kamppailevana miehenä, joka joutuu vastentahtoisesti armeijan harmaisiin. Elokuvassa käsitellään muun muassa sitä, kuinka puolustusvoimat ei taivu kohtaamaan ketään yksilönä.
7. Ulvova mylläri (1982)
Ohjaaja Jaakko Pakkasvirran kanssa Loiri teki onnistuneita elokuvia. Yleensäkin se nostaa esiin huomion, joka pätee melkein kaikkiin näyttelijöihin: Loiri oli parhaimmillaan hyvien ohjaajien kanssa.
Ulvova mylläri perustuu Arto Paasilinnan samannimiseen klassikkoromaaniin, jossa mylläri Gunnar Huttunen rakastuu Eija Ahvon näyttelemään maatalouskerhoneuvojaan. Gunnarin entinen vaimo paloi myllyn mukana, mikä on selvästi vaikuttanut hahmon psyykeeseen. Tietyiltä osin Ulvova mylläri vaikuttaa suomalaiselta versiolta Yksi lensi yli käenpesästä, mutta maaseudulla.
Elokuva jäi kunnianhimoisen ohjaajan toiseksi viimeiseksi elokuvaksi. Vuosi oli Loirille tuottelias: Rauta-ajan ja Ulvovan myllärin lisäksi samana vuonna julkaistiin myös yksi Uuno-elokuva.
6. Pohjan tähteet (1969)
Yksi hauskimmista rooleista Loirin varhaisessa filmografiassa on Ere Kokkosen Pohjan tähteet. Samana vuonna julkaistiin myös Leikkikalugangsteri ja Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, seuraavina vuosina Jussi Pussi ja Hirttämättömät. Speden ja Kokkosen tuotannot olivat suorastaan liekeissä.
Pohjan tähteet on hauska satiiri elokuvateollisuudesta. Loiri on ohjaaja Paavali Pohja, joka tavoittelee elokuvansa naisnäyttelijää (Arja Saijonmaa). Rakastunut ohjaaja joutuu kuitenkin seuraamaan mustasukkaisena sivusta, kun näyttelijä rakastuu vastanäyttelijäänsä (Ville-Veikko Salminen). Syntyy paikoin hyvinkin hauska komedia yksinkertaisilla aineksilla. Simo Salminen tekee yhtä lailla mainion roolin elokuvassa, joskin Jussi Pussissa hän ja Loiri ovat yhdessä parhaimmillaan.
5. Aladdin (1992)
Loiri oli ensimmäinen korkean profiilin suomalainen näyttelijä, joka suostui tekemään ääniroolin animaatiossa. Tarina oikeastaan on hyvin samanlainen kuin Lampun hengen alkuperäisen näyttelijän, Robin Williamsin saaminen rooliin. Loiri innostui projektista ja otti sen haasteena.
Pekka Lehtosaarta on kiittäminen siitä, että kotimaiset Disney-käännökset ovat ylipäätään olleet niin hyviä. Loiri ei halunnut kuunnella Williamsin versiota etukäteen, vaan halusi tehdä Hengestä oman versionsa. Hän improvisoi roolissaan kuten Williams ja otti roolin omiin nimiinsä. Disney valitsi Loirin version kansainvälisesti parhaaksi Hengen dubbaukseksi.
Aladdin ei jäänyt Loirin viimeiseksi äänirooliksi: Don Bluthin Kaikenkarvainen Charlie on harvinainen löytö, suotta unohdettu animaatioklassikko.
4. Pedon merkki (1981)
Jaakko Pakkasvirran ohjaama Pedon merkki on kaikkien aikojen kunnianhimoisimpia kotimaisia elokuvia. Se on paitsi yksi parhaimman näköisistä historiallisista elokuvista, myös aiheensa puolesta erittäin rohkea. Elokuva käsittelee Suomen ja natsi-Saksan suhdetta toisen maailmansodan aikana. Pedon merkki perustuu Olavi Paavolaisen kritisoituun päiväkirjaan.
Loiri nähdään Jussi-palkitussa sivuroolissa, mutta elokuva vilisee aikansa tähtinäyttelijöitä Esko Salmisen pääroolista Tom Wentzelliin, Hannu Lauriin ja Jukka-Pekka Paloon. Aihe tuntuu olevan vielä tänä päivänäkin tabu, mistä syystä elokuva on myös kestänyt aikaa erittäin hyvin. Loirin rooli on erittäin kypsä ja vivahteikas, mikä jättää katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.
3. Pojat (1962)
Voi olla, että elokuvana arvioiden Loirin esikoinen olisi myös se paras. Mikko Niskanen oli yksi Suomen parhaista ohjaajista, ja Pojat on mitä mainion esimerkki Niskasen kyvyistä (kyseessä on muuten hänenkin ensimmäinen elokuvansa). Loirin Jussi-palkittu debyytti Jaken roolissa on koskettava, ja elokuvan viimeinen kohtaus junaraiteilla on varmasti piirtynyt jokaisen sen nähneen verkkokalvoille.
Loiri osoitti jo 17-vuotiaana omaavansa tarkan tilannetajun. Kuten Pedon merkissä, myös Pojissa eletään jatkosodan aikaa, näkökulma on vain täysin eri. Hauskana knoppina voi huomauttaa, että Uunon appiukkona nähty Tapio Hämäläinen nähdään elokuvassa opettajana.
2. Pahat pojat (2003)
Loirin epävirallisen Pojat-trilogian (Pojat, Pikkupojat, Pahat pojat) päätös ei ole ikääntynyt hyvin. Elokuva tuntuu siltä, kuin joku kaataisi nestemäistä 2000-luvun alkua suoraan kasvoille, mutta siitä huolimatta siinä on oma viehätyksensä. Pahat pojat on hyväntahtoinen ja edelleen viihdyttävä elokuva. Toki, musiikkivalinnoista lähtien se saa vääntelehtimään penkissä, mutta aikansa tuotteena se on ehtaa tavaraa.
Elokuvassa parasta on ehdottomasti Vesa-Matti Loirin mielenterveysongelmista kärsivä, epävakaa ja sadistinen juoppo Jokke-pappa. Tuntuu käsittämättömältä, että Loiri ei saanut edes Jussi-ehdokkuutta roolistaan, jonka nostan milloin tahansa hänen uransa parhaimmaksi.
Jokke-papan roolissa Vesku näyttää hyytävän ja vittumaisen puolensa. Hahmo etoo jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien, jossa hän hakkaa remmillä vaimoaan pienten lastensa edessä. Silti, siitä ja muista järkyttävistä kohtauksista huolimatta, Loiri onnistuu tekemään hahmosta samaan aikaan hauskan.
Jokke-papassa Loirin valtava skaala näyttelijänä tulee esiin. Huumori ja näyttelijänlahjat suurin ja pienin nyanssein nostavat roolihahmon hyytävimpien kotimaisten pahisten joukkoon.
1. Uuno Turhapuro (1973–2004)
Voiko Uuno olla muuta kuin numero yksi? Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä Uuno Turhapuro on ohittamaton. Oli itse elokuvista mitä mieltä tahansa, lottovoittoa harvinaisempaa on luoda hahmo, joka kestää vuodesta toiseen. Ja ensi vuonna ensimmäisestä Uuno-elokuvasta tulee kuluneeksi 50 vuotta.
Uuno on Suomen komediahahmo numero yksi, meidän vastineemme Mr. Beanille, Monsieur Hulot’lle ja Chaplinin kulkurille. Yksinkertainen hahmo, joka pysyy samana 30 vuotta, melkein 20 elokuvaa myöhemmin. Loiri loi Uunon, mutta myös esitti hahmoa tarkasti menestyksekkäästä alusta vaatimattomampaan loppuun.
Elokuvina parhaiksi voisi laskea suorastaan hillittömän Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan, sekä sen jälkeen tulleen maisemanvaihdoksen Uuno Epsanjassa. Molemmat elokuvat (ja suurimman osan muutenkin) ohjasi Ere Kokkonen. Armeijan leivissä on edelleen yksi katsotuimmista kotimaisista elokuvista kautta aikain.
Vaikka meno hyytyi 90-luvulle tultaessa, Uuno on saanut pitää kruununsa. Moni ei pitänyt väkinäiseltä tuntuvasta Uuno Turhapuro – This Is My Lifesta, mutta sen tekeminen kannatti. Elokuva jäi monien Uunojen avainhenkilöden viimeiseksi elokuvaksi.
